Hän istui aina sisällä huoneessaan, ja usein ihmiset unohtivat hänet pitkiksi ajoiksi. Mutta sitten taas joku ohi kulkiessaan sattui näkemään hänen vanhat kasvonsa valkoisien, kohopoimuisten uutimien takaa. Silloin hän muisti, ettei pidä vanhaa ja yksinäistä unohtaa. Pitää edes huomenna, kun heillä vasikka teurastetaan, lähteä viemään hänelle hiukan tuoretta lihaa.
Kenelläkään ei ollut selvillä, minkä verran ruustinna tiesi pitäjän tapahtumia. Hän vanheni vanhenemistaan, ja lopulta hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän maailmallisista asioista. Hän lueskeli vain aamusta iltaan paria vanhaa postillaa, vaikka jo osasi ne vallan ulkoa.
Hänellä oli vanha palvelijatar, joka auttoi häntä pukeutumaan ja valmisti hänelle ruoan. He pelkäsivät kumpikin varkaita ja rottia, ja tulipalon pelosta he mieluimmin olivat sytyttämättä kynttilää iltaisin.
Monet hellgumilaiset olivat ennen usein käyneet eukon luona vieden hänelle pieniä antimia. Mutta sitten käännyttyään ja erottauduttuaan muista ihmisistä he eivät käyneet enää hänenkään luonaan. Kukaan ei tiennyt, ymmärsikö hän, mistä syystä he eivät tulleet.
Kukaan ei tiennyt myöskään, oliko hän kuullut mitään tuosta suuresta
Jerusalemiin lähdöstä.
Mutta eräänä päivänä ruustinna-vanhus käski palvelijattarensa hankkia hänelle hevoset ja vaunut, sillä hän aikoi lähteä ajelemaan.
Vanha palvelijatar näytti aivan puusta pudonneelta.
Mutta kun hän koetti tehdä vastaväitteitä, tekeytyi hänen emäntänsä umpikuuroksi. Hän vain kohotti etusormensa ilmaan ja sanoi: "Tahdon lähteä ajelemaan, Saara-Leena. Hanki hevoset ja vaunut."
Saara-Leenan täytyi totella. Hänen oli mentävä kirkkoherralta pyytämään säällisiä ajoneuvoja. Sitten hän ryhtyi tunnontarkasti tuulettamaan vanhaa nahkakaulusta ja samettihattua, joita oli kaksikymmentä vuotta yhtä mittaa säilytetty kamferissa.
Tavattoman huolekkaasti sitten eukko saatettiin portaita alas ja autettiin vaunuihin. Hän oli niin raihnas, että hänen olisi voinut luulla sammuvan yhtä helposti kuin kynttilänliekki myrskyssä.