Tämän ainoan kerran nähtiin Ingmarilan Katrin epäröivän tuota suurta hanketta.
LÄHTÖ
Pitkä jono rattaita ja vankkureita lähti eräänä kauniina heinäkuun aamuna Ingmarilasta. Se oli Jerusalemiin lähtijäin matkue, joka nyt oli menossa kaukaiselle rautatieasemalle, saatuaan viimeinkin varustuksensa valmiiksi.
Kylän läpi ajaessaan matkalaiset joutuivat kulkemaan myöskin
Myckelsmyran mökkirähjän ohi.
Siinä asui sellaista kylänheittiöväkeä, jota Jumalan mieliharmiksi luodaan hänen katsahtaessaan muuanne tai jotakin muuta toimiessaan.
Talossa oli suuri joukko likaisia, repaleisia lapsia, jotka päivät päästään haukkua räkyttivät ohikulkijoita; oli siellä myöskin vanhan vanha akka, joka tavallisesti nuokkui humalaisena tien vieressä, ja mies ja vaimo, jotka riitelivät ja tappelivat alituiseen.
Työssä heitä ei koskaan nähty, eikä osattu sanoa kumpi heidän pääelinkeinonsa oli, kerjuuko vai varkaus.
Mutta nyt, matkueen kulkiessa tuon hökkelin ohi, joka oli sellaisen näköinen, miksi sen ties kuinka monen vuotiset tuulet ja säät olivat turmelleet, seisoi tuo vanha akka suorana ja horjumatta samalla paikalla tien vieressä, missä hän ennen oli nuokkunut ja löperrellyt humalaisen puheita. Hänen ympärillään seisoi neljä lasta, jotka samoin kuin eukkokin olivat puhtaiksi pestyt ja kammatut ja niin siisteissä puvuissa kuin mahdollista.
Heidät nähdessään ensi rattailla ajajat hiljensivät vauhtia ja antoivat hevosen käydä hyvin hitaasti, ja samoin toisetkin ajoivat sillä kohdalla niin hiljaa, että hevoset tuskin liikuttivat jalkojaan.
Ja kaikki poislähtijät puhkesivat yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun, täysikasvuiset hiljaa nyyhkyttäen, mutta lapset parkuen ja valittaen kovasti.