Ljungo Björn Olavinpoika, joka nyt matkusti Jerusalemiin, ja hänen veljensä Pekka olivat kerran lapsina ollessaan istuneet tuolla paadella juttelemassa.
Alussa he olivat istuneet hyvinä ystävinä, mutta lopuksi oli jostakin syystä syttynyt riita ja he olivat kiivastuneet ja alkaneet huutaa toinen toistansa kovemmin.
Kiistan aihe oli heiltä sittemmin unohtunut, mutta sen he muistivat vielä ikämiehinäkin, että he tulisimmin riidellessään olivat kuulleet alapuolelta selvästi ja harvakseen koputettavan heidän kiveensä.
He olivat heti vaienneet, tarttuneet toinen toisensa käteen ja hiipineet sieltä pois. Ja sen jälkeen tuo tapaus johtui heidän mieleensä jok'ainoa kerta kun he tuon kiven näkivät.
Ajaessaan nyt hautausmaan ohi Ljungo Björn näki Pekka veljensä istuvan tuolla paadella pää käsien varassa.
Ljungo Björn seisautti hevosensa ja antoi merkin toisille, että he pysähtyisivät odottamaan häntä. Hän astui alas rattailta, kiipesi hautausmaan aidan yli ja meni istumaan kivelle veljensä viereen.
Silloin Pekka Olavinpoika sanoi heti: "Sinä, Björn, myit talon." —
"Niin myin", Björn vastasi, "olen antanut kaiken omaisuuteni
Jumalalle." — "Niin, mutta se ei ollut sinun", veli sävyisästi
huomautti. — "Eikö se ollut minun?" — "Ei, vaan suvun."
Ljungo Björn ei vastannut, odotti vain äänetönnä. Hän tiesi, että veli oli asettunut tälle kivelle sanoakseen rauhassa sanottavansa. Hän odotteli tyynesti, mitä Pekka hänelle sanoisi.
"Minä ostin talon takaisin", veli sitten sanoi.
Ljungo Björn vavahti. "Etkö voinut sietää, että se olisi joutunut vieraille?"