Ja kuinka paljon muuta yhteistä heillä vielä olikaan! Tuo ihana maisemakin, joka näkyi sillalta. Ja tuo kaunis näköala yli leveän, mahtavan joen, jonka he puunlatvojen välitse näkivät hiljakseen ja kesäisen kirkkaana virtailevan, tuo näköala koko laakson halki kaukana sinertäville kukkuloille saakka.
Se oli heidän, se oli kuin syöpynyt heidän silmiinsä. Ja sitä he eivät enää koskaan pääse näkemään!
Ehdittyään puoliväliin siltaa matkalaiset alkoivat laulaa erästä
Sankeyn laulua.
"Kerran toisemme kohdatahan", he lauloivat, "loistoss' armahan Eedenin maan."
Sillalla ei ollut ainoatakaan ihmistä heitä kuulemassa. Kotimaan sinerville kukkuloille, joen harmaalle vedelle, huojuville rannan puille he lauloivat.
He tiesivät nyt näkevänsä ne viimeistä kertaa, ja heidän jäähyväislaulunsa värähteli kurkkua pusertavasta itkusta.
Kuule meitä, kaunis kotiseutu, sinä jonka lehvikköjen varjossa piilevät punavalkoiset talot, jonka hyvät pellot, haat ja laidunmaat ja pitkä, solean joen kahtia jakama laakso ovat olleet mieluisana seuranamme! Suokoon Jumala, että kerran vielä kohtaisimme toisemme, että vielä taivaassa saisimme sinut nähdä!
* * * * *
Sillan toisella puolella tuo pitkä matkue ajoi hautausmaan ohitse.
Hautausmaalla oli suuri, laakea paasi, jota ajan hammas oli jo hyvin kuluttanut. Siinä ei ollut mitään vuosilukua eikä nimeä, mutta kansa muisti, että sen alla lepäsi eräs Ljungosukuun kuuluva talonpoika.