Täällä Jerusalemin matkalaiset ensi kerran huomasivat, että kaksi tuntematonta henkilöä ajoi heidän jäljessään.
Poislähtijöillä oli tähän asti pitkin matkaa ollut hyvästejä heitettävänä ja terveisiä lähetettävänä, niin etteivät he joutaneet huomaamaan noita vieraita rattaita ennen kuin nyt vasta lehdossa.
Ne ajoivat milloin koko matkueen ohi ja kulkivat sen etunenässä, milloin taas hiljensivät vauhtiaan ja päästivät kaikki muut ajamaan ohitsensa.
Ne olivat vain tavalliset työrattaat, joita käytettiin jokapäiväisissä ajoissa. Mutta juuri siksi olikin mahdotonta tietää kenen ne olivat. Eikä kukaan tuntenut hevostakaan.
Ajajana oli vanha ryppykäsinen ja valkopartainen äijä, joka istui hyvin kyyryssä paikallaan. Varmaa oli, ettei kukaan tuntenut häntä.
Hänen vieressään istui nainen, joka ei näyttänyt ihan oudolta. Mutta kukaan ei erottanut hänen kasvojaan, sillä hän oli kietonut päänsä ympärille mustan saalin ja piti sitä niin tiukasti käsillään kiinni, ettei edes hänen silmiään sen alta vilahtanut.
Useat koettivat hänen ryhdistään ja koostaan arvata, kuka hän oli, mutta kukaan ei osannut arvata niin, että toiset olisivat olleet samaa mieltä.
Lautamiehen Gunhild sanoi heti: "Se on minun äitini", mutta Israel
Tuomaanpojan vaimo vakuutti sitä sisarekseen.
Tuskin kukaan piti häntä tavallisena matkalaisena, vaan jokainen oli
hänessä näkevinään jonkun tuttavan. Timmin Halvor luuli häntä vanhaksi
Eeva Gunnarintyttäreksi, joka ei ollut saanut lähteä heidän mukanaan
Jerusalemiin.
Rattaat seurasivat heitä koko matkan, mutta nainen ei kertaakaan ottanut saalia kasvoiltaan.