Toisten kuvitteluissa hän muodostui joksikuksi, jota he rakastivat, toisten joksikuksi, jota he pelkäsivät, useimmat sentään aavistivat häntä joksikuksi ennen hylkäämäkseen.
Missä tie sattui olemaan kylliksi leveä, nuo oudot vieläkin useita kertoja ajoivat koko matkueen ohi ja pysähtyivät sitten antaakseen toisten ajaa ohitse.
Tuo vieras nainen istui silloin aina matkalaisia kohden kääntyneenä, katsellen heitä herkeämättä, mutta ei millään tavalla osoittanut ketään erittäin tuntevansa, eikä kukaan arvannut entistä varmemmin kuka hän oli.
Hän seurasi heitä rautatieasemalle saakka, missä he odottivat saavansa nähdä hänen kasvonsa. Mutta kun he siellä rattailta noustuaan etsivät katseillaan häntä, oli hän kadonnut.
* * * * *
Kun tuo pitkä ajoneuvojen jono ujui halki pitäjän, ei näkynyt ketään ihmistä vainioilla heinää niittämässä, eikä kukaan ollut tarttunut haravaansa mennäkseen kasaamaan heiniä laisteilta rukoihin.
Työt saivat sinä aamuna jäädä tekemättä ja kaikki ihmiset joko kerääntyivät tienvarsille seisomaan tai lähtivät pyhävaatteissaan saattamaan poislähteviä matkalle. Toiset ajoivat peninkulman, toiset kaksi, muutamat rautatieasemalle saakka.
Yksi ainoa mies nähtiin työssä koko aikana, minkä matkue pitäjän kautta ajoi, ja se mies oli Höökin Matti Erkinpoika.
Hän ei ollut lähtenyt heinää niittämään, sillä se työ oli hänestä paljasta leikin tekoa, vaan raivaamaan kiviä maasta, niinkuin hän ennen nuoruutensa päivinä oli tehnyt alkaessaan uutisviljelystään raataa.
Ajaessaan tuossa pitkässä jonossa kotinsa ohi Gabriel Matinpoika näki isänsä. Höökin Matti puuhaili ulkona haassa, väänteli kangellaan kiviä maasta ja latoi niistä kiviaitaa. Hän ei nostanut silmiään työstä, kanneskeli vain sylissään kiviä, joista muutamat olivat niin raskaita, että Gabriel luuli ukon selän ihan katkeavan. Sitten hän heittää täräytti ne kiviaidalle niin voimakkaasti, että tulta iski ja kivien reunat lohkeilivat.