Palestiinassa oli kuuma elokuu. Auringon rata kävi joka päivä suoraan keskitaivaan yli. Pilviä ei ollut ensinkään, eikä sadetta ollut saatu huhtikuusta lähtien. Samanlaista oli tosin ollut kaikkina muinakin vuosina, mutta kuitenkin se taas tuntui melkein sietämättömältä. Ei oikein tiennyt, miten tässä helteessä toimeentulla tai minne päästä sitä pakoon.
Parasta oli ehkä meren rannikolla Jaffassa. Ei sentään itse kaupungissa, jonka jyrkälle kalliolle tiukkaan ahdetut talot näyttivät yhdeltä ainoalta linnaröykkiöltä ja jonka likaisilta kaduilta ja suurista suopatehtaista levisi tukahduttava löyhkä. Mutta aivan kaupungin ääressä oleva meri piti ilmaa edes hiukan viileänä. Ja verraten vilpoista oli myöskin Jaffan ympäristön monissa sadoissa puutarhoissa, joissa appelsiiniraakiloita pilkotti kovien, tumman vihreiden lehtien alla, suojassa auringon säteiltä.
Mutta näännyttävän kuuma oli sentään Jaffassakin. Korkeiden risiinipensasten suunnattoman suuret lehdet olivat nuutuneet kuivuudesta, eivätkä edes sitkeät pelargonit enää jaksaneet kukkia, vaan maata retkottivat kivikoissa ja kuopissa puolittain hiekkaan hautautuneina. Kun katseli kaktuspensasten punaisia kukkia, tuntui aivan kuin kaikki niiden turpeisiin runkoihin kesän kuluessa imeytynyt lämpö nyt olisi leimahtanut suuriksi, punaisiksi liekeiksi. Kuinka kuuma oikein oli, sen käsitti vasta kun näki lasten juostessaan rantahietikon yli uimapaikalle voihkien kipristelevän jalkojaan, sillä kaunis, valkoinen hiekka poltteli kuin hehkuva hiillos.
Mutta jos nyt Jaffassakin oli liian kuuma, minne sitten pääsi hellettä pakoon? Siellä oli ainakin suojaisempaa kuin peninkulman levyisessä Saaronin laaksossa, joka erottaa meren vuoristosta. Tällä tasangolla oli tosin siellä täällä pikkukaupunkeja ja kyliä, ja ihmisiä niissä vielä asui. Mutta kummalta tuntui, ettei päivän paahde ja kuivuus jo ollut heitä tyyten tuhonnut. Harvoin he uskalsivatkaan pistäytyä ulos ikkunattomista asunnoistaan eivätkä koskaan menneet kylää kauemmas, sillä siinä ainakin talojen seinät ja jotkut yksinäiset puut hiukan siimestivät auringolta.
Mutta aukealta tasangolta oli yhtä turha etsiä vihreätä ruohonkortta kuin ihmistä. Keväiset loistavat punavuokot ja unikot, pikkuiset arokaunokit ja neilikat, jotka olivat peittäneet maan aivan kuin tiivis, valkoisen punerva matto, kaikki ne olivat kuin kulon polttamat. Samoin oli vehnä, ruis- ja durralaihot jo korjattu pois kaupunkien läheisiltä pelloilta, ja leikkuuväki oli tanssinsa tanssittuaan ja laulunsa laulettuaan palannut kotikyliinsä härkineen ja aaseineen. Ainoana muistona kevään ihanuudesta olivat päivän korventamilla kentillä korkeat, kärventyneet liljanvarret, jotka olivat aikoinaan kantaneet kauniita, tuoksuvia kukkia.
Monet ihmiset tosiaan väittivät tulevansa kesällä parhaiten toimeen Jerusalemissa. He sanoivat, että kaupunki kyllä oli ahdas ja täpötäynnä väkeä, mutta että sillä oli sellainen asema Palestiinan läpi kulkevalla vuorenselänteellä, johon vilvoittava tuulenhenki aina sattui, puhalsipa mistä ilmansuunnasta tahansa.
Mutta noista ylistetyistä tuulista ja kevyestä vuoristoilmasta huolimatta oli kyllä kesähellettä Jerusalemissakin. Ihmiset makasivat yönsä katoilla ja sulkeutuivat päiviksi huoneisiinsa. Heidän oli tyydyttävä pahanhajuiseen juomaveteen, jota talvisateilla oli koottu maanalaisiin vesisäiliöihin, olivatpa vielä huolissaan, kuinka kauaksi sitäkään riittäisi. Kevytkin tuulenhenkäys pyöritteli ilmassa paksuja kalkkitomupilviä, ja valkoisilla teillä kaupungin ulkopuolella tallustaessa jalka painui nilkkaa myöten tiiviiseen, silkinpehmoiseen pölyyn.
Mutta pahinta oli, että kesän kuumuus esti ihmisten yöunta. Kaikkikin nukkuivat huonosti, mutta useimpain oli pakko valvoa monta yötä peräkkäin. Ja tämän unettomuuden vuoksi jerusalemilaiset olivat päivisin raukeita ja ärtyisiä, öisin heitä ahdistivat kamalat näyt ja tuskallinen toivottomuus.
Eräänä tuollaisena kuumana yönä muuan keski-ikäinen amerikkalainen rouva, joka jo useita vuosia oli asunut Jerusalemissa, kääntelehti ja heittelehti vuoteellaan saamatta unta. Hän siirsi vuoteensa avonaiselle parvekkeelle, joka kiersi rakennusta, ja koetti jäähdyttää päätään kylmillä kääreillä, mutta mikään ei auttanut.
Hän asui viiden minuutin matkan päässä Damaskoksenportin ulkopuolella isossa, palatsimaisessa talossa yksinäisellä paikalla. Siellä siis olisi pitänyt olla puhdas, raitis ilma, mutta tänä yönä tuntui koko kaupungin hiottava kuumuus asettuneen talon ympärille. Tuulta tosin hiukkasen tuntui, mutta se tuli erämaasta ja oli hirvittävän kuumaa, aivan kuin täynnä näkymätöntä tuhkaa. Lisäksi vielä parvi katukoiria juoksenteli talon ympärillä, herkeämättä haukkuen ja ulisten.