Useita tunteja valveilla maattuaan amerikkalainen rouva tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Hän muistutteli mieleensä, että sitten kun hän ilmestyksessä kuultuaan Jumalan äänen oli tullut Jerusalemiin, oli hänellä kaikessa ollut menestystä. Hän oli perustanut seurakunnan ja voittanut monet vainot ja ahdistukset. Mutta nyt ei mikään tuntunut rauhoittavan, hänen hätänsä vain kiihtymistään kiihtyi.
Hän kuvitteli siinä maatessaan, että hän ja hänen ystävänsä ovat hengenvaarassa, että heidän vihamiehensä ovat sulkemassa käytäviä ja sytyttävät talon tuleen. Hänestä tuntui äkkiä aivan varmalta, että Jerusalemin kaupunki lähetti hänen kimppuunsa kaikki kiihkoilijansa, kaiken ilkeyden ja hävityshimon, mitä sen muurien sisälle oli kasautunut.
Hän koetti tahdon ponnistuksella palauttaa tavallisen iloisen, turvallisen mielentilansa. Miksi hänen juuri nyt piti joutua toivottomuuteen, kun hänen asiansa juuri oli voimakkaasti edistymässä, kun Gordonin siirtokuntaan oli Amerikasta tullut lisäksi lähes viisikymmentä ruotsalaista talonpoikaa, kaikki kunnon väkeä, ja kun vielä useampia näiden luotettavien, kelpo ihmisten tovereita oli tulossa Ruotsista. Tosiaan hänen hankkeensa juuri nyt näytti toiveikkaammalta kuin koskaan ennen.
Vapautuakseen hädän painajaisesta hän viimein nousi vuoteeltaan ja heitti yllensä pitkän, väljän kävelyviitan. Hän meni ulos pienestä takaovesta ja lähti astumaan Jerusalemiin päin. Vähän matkaa käytyään hän poikkesi tieltä ja kiipesi pienelle kummulle. Sen huipulta hän kuutamossa näki kaupungin särmäharjaiset muurit ja lukemattomain kirkkojen isot ja pienet kupukatot tummaa yötaivasta vasten.
Vaikk'ei hän siinä seisoessaankaan saanut mielensä hädältä rauhaa, huomasi hän kuitenkin yön juhlallisen ihanuuden. Palestiinan vaaleanvihreässä, väräjävässä kuutamossa näytti kaikki satumaisen ihmeelliseltä. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että samoin kuin jotkut vanhain linnojen huoneet ovat aaveiden tyyssijoja, kenties tämäkin ikivanha kaupunki ja sen ympäristön autiot kukkulat ovat vanhan maan kummitteluhuone. Täällä varmaankin saa nähdä menneiden suuruuksien leijailevan vuoren rinteillä ja entisajan vainajien rauhattomina kiertelevän yön pimeydessä.
Mrs Gordon ei kammoksunut näitä kuvittelujaan. Päinvastoin hänen mielensä nyt ilahtui odottamaan jotakin. Siitä yöstä lähtien, jolloin hän joutui L'Univers laivassa haaksirikkoon ja kuuli Jumalan äänen hänelle puhuvan, oli hänelle usein tullut sanomia toisesta maailmasta. Hän alkoi aavistaa, että jotakin samanlaista tapahtuu nytkin. Hänen aivonsa tuntuivat laajenevan, ajatukset kävivät tavattoman selviksi ja joustaviksi. Ja hänen aistinsa teroittuivat teroittumistaan, kunnes hän huomasi ettei yö ollutkaan hiljainen, vaan täynnä ääniä ja ihmeellistä puheensorinaa.
Ennen kuin hän oikein ehti tajuta sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, kuuli hän mahtavasti kumisevan, ikään kuin ikivanhasta röysteisestä rinnasta lähtevän äänen lausahtavan nämä sanat: "Totisesti, minä tohdin uljaana kohottaa otsani maan tomusta, sillä ei ole ketään, joka olisi voittanut minut vallassa, kunniassa tai pyhyydessä."
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun tuima kellon kalahdus kuului pyhän haudan kirkosta. Siihen yhteen läppäykseen se loppui, mutta se kajahti ylpeästi ja jyrkästi kuin vastaväite.
Ensimmäinen ääni jatkoi: "Minä se olen nostanut tämän kaupungin erämaahan ja suojellut sitä tähän päivään asti. Minä olen koko maailman tehnyt jumalaapelkääväksi. Minä, minä olen asettunut padoksi maailmanvirtaan ja heittänyt sen uuteen uomaan."
Mrs Gordon tähysteli ympärilleen. Ääni tuli idästä päin, sieltä missä Salomon temppeli aikoinaan oli seisonut ja missä nyt Omarin moskeija kuvastui harmaanvihreältä taivaalta. Olikohan joku rukousten huutaja kiivennyt moskeijan minareetin huippuun tällä tavalla julistaakseen ylistystään yön hiljaisuuteen?