"Paimenet riensivät nopeasti alas kukkulalta", jatkoi vanha ääni, "ilmoittaakseen koko seudun asukkaille, että he olivat löytäneet maailman peruskiven. Ja kohta minä näin ihmisten joukoittain vaeltavan Moorian vuorelle, ja minun, heiluvan kallion, päällä he polttivat Herralle kiitosuhreja hänen ihanasta luomistyöstään."
Tämän sanottuaan tuo matala ääni kohosi ikään kuin veisuuseen. Ja sitten se huusi, melkein samalla laulavalla äänellä kuin koraania lukeva erämaan dervishi.
"Siitä lähtien minulle alettiin uhrata ja pitää palvelusmenoja minun ääressäni. Maineeni kantautui yhä kauemmas. Melkein joka päivä näkyi pitkiä karavaanimatkueita kiemurtelevan valkoisenharmaiden vuorien rinteillä, Moorian vuorelle pyrkien. Tosiaankin minä saatan uljaasti kohottaa pääni. Minun vuokseni tämä vuorentörmä pääsi olemasta yksinäisenä ja hylkiönä. Minun vuokseni Moorialle alkoi virrata niin paljon väkeä, että kauppiaatkin älysivät tulla tänne tavaramarkkinoille. Minun vuokseni tämä kukkula sai vakinaisia asukkaita, jotka elivät kaupitsemalla uhraajille puita ja vettä, pyhää savua ja tulta, kyyhkysiä ja karitsoita."
Toinen ääni oli yhä vielä vaiti, mutta mrs Gordon kohousi kummastuneena katsomaan. Se, jonka ääntä hän oli kuunnellut, oli varmaan pyhä kallio itse. Se oli se suuri paasi, jonka suojaksi Omarin moskeijan mosaiikkikoristeiset holvit oli rakennettu.
Nyt sen ääni taasen kuului: "Minä olen ensimmäinen, minä olen ainoa, minä olen se, jota ihmiset eivät koskaan lakkaa kunnioittamasta."
Näihin sanoihin tuli heti pyhän haudan kirkosta kumiseva, voimakas vastaus: "Etpä muistakaan kertoa, että noin keskikohdalla samaa vuoriylänköä, jolta sinäkin kohosit, oli pikkuinen mäentöyräs, täynnä pensastuneita öljypuita. Ja varmaan sinä mieluummin unohtaisit senkin, kuinka kerran vanha patriarkka Seem, joka oli ihmisten toisen kantaisän, Nooan poika, saapui Moorialle. Hän oli sangen vanha, melkein jo haudan partaalla, ja laahusti eteenpäin hyvin vitkalleen. Hänen seurassaan tuli kaksi palvelijaa, kantaen haudanhakkaajan työaseita."
Nyt tuo vanha, järeä ääni vuorostaan oli vaiti.
"Sinä et ole tietävinäsi, että Seemin isä Nooa oli huostassaan säilyttänyt Aatamin, ensimmäisen ihmisen, pääkalloa, kalliina muistona ihmissuvun esi-isästä. Kuollessaan Nooa jätti pääkallon perinnöksi Seemille eikä kenellekään muista pojistaan, sillä hän tiesi, että kansoista etevin oli Seemistä polveutuva. Ja Seem, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, päätti haudata pyhän sukumuiston Moorian vuorelle. Mutta hänelläpä oli ennustuslahja, eikä hän siis haudannutkaan pääkalloa pyhän paaden alle, vaan siihen vähäpätöiseen mäentöyrääseen, joka kasvoi öljypuistoa ja joka siitä päivästä sai nimen Golgata eli pääkallonpaikka."
"Muistan tuon tapauksen vallan hyvin", järeä ääni taas vastasi, "ja muistan myöskin, että kallion palvelijoista se oli kummallista. He arvelivat, että patriarkka oli ylen vanha ja kuolemansairas oikein tietääkseen mitä teki."
Yksi ainoa helähdys kuului kirkolta päin. Mrs Gordonista se tuntui aivan ivanaurun pyrskäykseltä.