"Mutta mitäpä sellaisista pikkuseikoista", kuului moskeijan taholta uudelleen. "Suuren paaden arvo ja pyhyys kasvoi kasvamistaan. Ruhtinaita ja kansoja vaelsi sen ääreen uhraamaan onnekseen ja menestyksekseen. Muistan myöskin, kuinka eräänä päivänä Seemiäkin suurempi patriarkka kävi vuorella. Minä olen nähnyt Aabrahamin valkopartaisena ja kunnianarvoisena vaeltavan tänne, Iisak poikansa mukanaan. Ja Aabraham ei huolinut sinusta, Golgata, vaan heiluvan kallion laelle hän rakensi uhrirovion ja sitoi poikasensa."
Tässä hautakirkon ääni pahastuneena keskeytti toisen äänen. "Totta kai sitä alati pidetäänkin sinun kunnianasi, mutta muista sentään jakaa minullekin pikkuisen maineestasi. Etkö muista, että kun Jumalan enkeli oli temmannut veitsen patriarkan kädestä ja hän lähti etsimään uhrieläintä vuoren takaa, hän löysi Golgatalta oinaan, sarvistaan takertuneena öljypuun oksiin."
Mrs Gordon kuunteli yhä aivan jännityksissään pyhäkköjen kiistaa. Mutta samalla hän alkoi tuntea mielensä yhä alakuloisemmaksi, sillä kaiken aikaa hän ajatteli omaa kutsumustaan. "Voi, hyvä Jumala, miksi annoit minun tehtäväkseni julistaa yhteishengen käskyä? Riita ja eripuraisuushan on ollut maailman ainoa pysyväinen mahti luomispäivästä alkaen."
Yht'äkkiä vanha ääni alkoi uudelleen.
"Pysyy maar minun muistissani, mikä muistamisen arvoista on. En ole unohtanut sitäkään, että jo Aabrahamin aikaan tämä ylänkö oli asuttuna. Täällä oli kaupunki ja siinä kuningas, joka oli pyhän kallion ylimmäinen pappi ja jonka kansana oli pyhän kallion pappeja ja muita sen palvelijoita. Tämä kuningas Melkisedek asetti ensimmäisenä säännölliset, määräaikaiset uhrit ja sääti kauniita palvelusmenoja, jotka toimitettiin pyhän kallion ääressä."
Toiselta taholta tuli heti vastaus. "Tunnustan minäkin Melkisedekin sekä pyhäksi mieheksi että profeetaksi. Ei mikään sen paremmin todista, että hän oli Jumalan valittuja, kuin että hänet omasta tahdostaan haudattiin Golgatan juurelle, samoihin kalliohautoihin, missä Aataminkin pääkallo lepäsi. Onko sinun mieleesi koskaan johtunut, mitä se sellainen ennustaa, kun ensimmäinen syntinen ja ensimmäinen ylimmäinen pappi haudattiin samalle paikalle?"
"Sinä kuulut tosin pitävän tuota suuriarvoisena", pyhä kallio vastasi, "mutta vielä minä tiedän tärkeämpääkin. Vuorella oleva kaupunki kasvoi ja laajeni. Nuo ympäristön laaksot ja mäet saivat asukkaansa ja kukin oman nimensä. Pian ruvettiin yksinään ylängön itäpuolta, missä pyhä kallio oli, sanomaan Mooriaksi. Eteläpuolella sen nimeksi tuli Siion, lännessä Gareb, pohjoisessa Beseta."
"Kaupunki tällä vuorella kyllä oli, mutta kovin pikkuinen", vastattiin heti kirkolta päin. "Joitakuita paimenia ja pappeja siinä asui. Ihmisten ei oikein tehnyt mieli muuttaa hedelmättömään kivikorpeen."
Siihen tuli niin tiukka ja kopea vastaus, että mrs Gordon melkein kavahti istualtaan sen kuullessaan.
"Minä olen nähnyt kuningas Daavidin, yllään punainen ihokas ja välkkyvä haarniska, katselevan tätä kaupunkia, ennen kuin hän siirsi tänne kuninkaanistuimensa. Miksei hän valinnut rikasta, hymyilevää Betlehemiä, miksei Jerikoa tuolta viljavasta laaksosta? Miksei hän tehnyt Gilgalia eikä Hebronia Israelin pääkaupungiksi? Minä sanon, että kuuluisan kallion takia hän valitsi tämän paikan. Hän valitsi sen sen vuoksi, että Israelin kuningasten piti asua sillä vuorella, joka jo vuosisatoja oli saanut osaa minun pyhyyteni maineesta."