Heti tuon ankaran metelin lakattua moskeija alkoi juhlallisella äänellä: "Minä olen se suuri kallio, joka ikuisesti pysyy, mutta mitä Golgata on? Minä olen se mikä olen, eikä kenenkään tarvitse minun paikkaani epäillä, mutta kukas Golgatan löytää? Missä on se kukkula, jolle risti pystytettiin? Ei kukaan sitä tiedä. Missä se hauta on, johon Kristus laskettiin? Ei kukaan ole sen paikasta selvillä."
Golgatalla oli vastaus valmiina: "Ja sinäkin kehtaat ladella mokomia soimauksia! Sinun ikäisesi pitäisi toki muistaa Golgatan paikka. Jo vuosituhansia sinä olet nähnyt kukkulan paikallaan oikeuden portin ulkopuolella."
"Niin on, niin on, vanha minä olen, hyvin vanha", moskeija vastasi. "Mutta sinäpä sen sanoit, että vanhoilla on huono muisti. Monta kaljua mäkeä oli Jerusalemin ulkopuolella. Kuinka minä muistaisin, mikä niistä oli Golgata? Ja sen kalliossa on lukemattomia hautoja. Kuinka minä voin tietää, mikä niistä on se oikea?"
Mrs Gordonia oli vähitellen alkanut tuskastuttaa. Totta tosiaan, melkein hänen teki mieli sekautua puheeseen. Mitä varten hänen piti noita ihmeellisiä ääniä kuulla, kun ne kuitenkin vain kertasivat hänelle vanhoja taruja, jotka hän oli kauan sitten kuullut! Hän olisi noilta vanhuksilta odottanut Jumalan valtakunnan syviä salaisuuksia, mutta sen sijaan ne turhanpäiväisesti kiistelivät etevämmyydestään ja pyhyytensä maineesta.
Kellonäänikin tuntui käyvän kärsimättömäksi: "Eikö sitten koskaan pääse vastaamasta tuohon syytökseen, etten minä muka ole se, mikä sanon olevani. Ja kuitenkin sinä muistat, että jo ensimmäiset kristityt kävivät minun luonani uudistamassa niitä suurien tapausten muistoja, jotka Golgataan liittyivät."
"Taisivat kyllä käydäkin", moskeija vastasi, "mutta minä melkein luulen, etteivät kristityt löytäneet oikeata Golgataa, joka joutui uusien katujen ja rakennusten peittoon, kun Herodes Antipas rakennutti uuden muurin kaupungin ympärille."
"En koskaan ole unohduksissa ollut", kuului pyhän haudan vastaus, "Golgatalla käytiin lakkaamatta Jerusalemin piiritykseen asti, jonka edellä kristityt lähtivät pois kaupungista."
Pyhä kallio jäi aivan äänettömäksi. Noiden aikojen surulliset muistot tuntuivat kokonaan lamauttavan sen.
"Koko sinun temppelisi kukistettiin", kirkko huusi. "Pyhän temppelin alue oli kokonaan raunioina, ja Rooman keisari kielsi sen jäännöksiä pois siirtämästä. Kuusisataa vuotta sinä kallio sait olla tuhkan ja soran peitossa."
"Mitä minä kuudesta vuosisadasta?" vastasi kallio ylpeästi ja ärtyisenä. "Ei ainakaan kukaan voi epäillä, olenko minä oikealla paikallani, kun sinusta taas on loppumattomia riitoja."