Kaikkina niinä vuosina, jotka Gordonin siirtokunta oli ollut Jerusalemissa, oli pyhän kaupungin kaduilla joka päivä kulkenut muuan mies kantaen paksuista puupölkyistä tehtyä ristiä. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, eikä kukaan puhutellut häntä. Ei kukaan tiennyt, oliko mies mielenvikainen, joka oli alkanut kuvitella olevansa Kristus, vai oliko hän vain katumustyötä tekevä köyhä pyhiinvaeltaja.
Ristinkantajaparka nukkui yönsä jossakin Öljymäen luolassa. Joka aamu auringon noustessa hän kiipesi vuorelle ja katseli sieltä Jerusalemia, joka oli vastapäätä vähän matalammalla kukkulalla. Hän tarkasteli innokkaasti kaupunkia ikään kuin jotakin etsiäkseen, kuljetti katsettaan talosta taloon, temppelin kupukatosta toiseen, ikään kuin odottaen, että siellä olisi yön kuluessa tapahtunut jokin suuri muutos. Vihdoin, huomattuaan että kaikki oli entisellään, hän syvään huoahtaen palasi luolaansa, nosti suuren ristinsä hartioilleen ja pani päähänsä piikkisistä orjantappuroista kierretyn seppeleen.
Sitten hän lähti raskasta taakkaansa kantaa retuuttaen astumaan vuoren rinnettä alas viinitarhojen ja öljypuistojen välitse, kunnes saapui Getsemanen yrttitarhan korkean muurin luokse. Siinä hän tavallisesti pysähtyi pienen portin ulkopuolelle, laski ristinsä maahan ja seisahtui portinpieltä vasten ikään kuin odottamaan. Vähän väliä hän kumartui ja kurkisti avaimenreiästä pieneen yrttitarhaan. Jos hän silloin näki jonkun harmaaveljen, joiden huostassa Getsemane oli, kävelevän vanhojen öljypuitten ja myrttipensasten keskellä, näytti hän tarkistavan huomiotaan ja hymyili iloisin silmin, mutta heti sitten hän pudisti päätään; se, mitä hän odotti, ei näyttänytkään tulevan. Hän nosti taasen ristin olalleen ja jatkoi matkaansa.
Sitten hän tavallisesti laskeutui vuoren matalimpia penkereitä Josafatin laaksoon, juutalaisten suurille hautausmaille. Hän laahasi pitkää ristiä jäljessään, kolauttaen sitä hautapaasiin, niin että niiden päälle kasaantuneet pikku kivet rapisivat alas. Vähän väliä hän pysähtyi kuullessaan kivien kolinaa ja kääntyi katsomaan taakseen, selvästi luullen jonkun sieltä tulevan. Joka kerta, kun hän huomasi erehtyneensä, hän uudelleen huokasi syvään ja jatkoi matkaansa.
Nämä huokaukset muuttuivat syviksi voihkaisuiksi, kun hän ehti laakson pohjaan, josta hänen nyt oli raastettava ristitaakkansa sitä rinnettä ylös, jonka huipulla Jerusalem on. Tällä puolella ovat muhamettilaisen väestön haudat ja siellä hän usein näki jonkun surevan vaimon valkoiseen vaippaan kääriytyneenä istuvan matalalla, arkun muotoisella hautakivellä. Hän käydä kompuroi silloin sinnepäin, kunnes vaimo, säikähtyneenä ristin kolinasta hautakiveä vasten, käänsi häneen päin tiheään mustaan huntuun peitetyt kasvonsa. Näytti siltä, kuin siellä olisi ollutkin vain ammottavan musta kolo. Silloin hän pöyristyen kääntyi poispäin ja jatkoi matkaansa.
Hän kiipesi vaivalloisesti rinteen äyräälle asti, missä kaupungin muuri oli häntä vastassa. Sitten hänen tapansa oli kulkea kapeata polkua muurin ulkopuolitse ylängön eteläosaan Siionin kukkulalle päin, ja hän saapui pienen armenialaiskirkon eteen, jota sanotaan Kaifaan taloksi.
Siinä hän uudelleen laski ristin maahan ja kurkisti avaimenreiästä sisään. Mutta nyt hän sen lisäksi vielä tarttui kellonvetimeen ja soitti. Kuullessaan kohta sen jälkeen jonkun tohveleissa käydä sipsuttavan kivilattiata pitkin hän hymyili ja tarttui käsillään orjantappuraseppeleeseen nostaakseen sen päästään.
Mutta heti kun suntio oven avattuaan tuli ristinkantajan näkyviin, hän pudisti kieltävästi päätään.
Katumuksentekijä kumartui kurkistamaan sisään raollaan olevasta ovesta. Hän katsahti sille pienelle pihalle, jolla tarina kertoi Pietarin kieltäneen Vapahtajan, ja huomasi sen olevan aivan tyhjänä. Hän näytti siitä harmistuvan, vetäisi kärtyisästi portin kiinni ja jatkoi matkaansa.
Kömpelö risti harasi nyt kivien ja vanhojen rakennusten jätteiden peittämää maata. Kulku Siionin vuorta kohden kävi entistä nopeammin, ikään kuin ristinkantajan malttamattomuus olisi lisännyt hänen voimiaan. Hän astui Siionin portista kaupunkiin eikä laskenut ristiään maahan ennen kuin sen harmaakivisen rakennuksen ulkopuolella, jota toiset kunnioittavat Daavid kuninkaan hautana, mutta jossa toiset sanovat olevan sen salin, jossa Jeesus asetti Pyhän ehtoollisen.