Tähän vanhus tavallisesti jätti ristin siksi aikaa, kun hän itse kävi rakennuksen pihalla. Muhamettilainen portinvartija, joka muutoin äkäisin silmin katsoi kaikkia kristittyjä, kumarsi syvään nähdessään tämän miehen, jonka äly oli Jumalan tykönä, ja suuteli hänen kättään. Joka kerta saadessaan tämän kunnianosoituksen vanhus katsahti mieheen odottavin silmin. Mutta sitten hän tempasi kätensä pois, pyyhki sitä pitkään karkeaan viittaansa, palasi takaisin kadulle ja nosti ristin hartioilleen.
Sanomattoman hitaasti hän sitten laskeutui sieltä kaupungin pohjoisosaan päin synkkää Kristuksen kärsimystietä pitkin. Kulkiessaan taajaväkisillä kaduilla hän kaiken aikaa uteliaasti tarkasteli vastaantulijoita, pysähteli katsomaan taakseen ja kääntyi yhä uudelleen pois huomattuaan erehtyneensä. Hyväsydämiset vedenkantajat, jotka näkivät hänen hikoilevan kuormaansa laahatessaan, ojensivat hänelle usein tinavadillisen vettä, ja vihanneskauppiaat heittivät hänelle kourallisen papuja tahi vihreitä manteleita. Kun näitä lahjoja hänelle tarjottiin, otti hän ne ensin helossa silmin ja ystävällisesti vastaan, mutta kääntyi sitten poispäin, ikään kuin olisi odottanut jotakin toista ja parempaa.
Kun hän saapui Kärsimystielle, näytti hänen toivonsa elpyneemmältä kuin koko matkalla. Hän ei enää niin syvästi huokaillut taakkansa alla. Hän oikaisi selkänsä suoraksi ja katseli ympärilleen niinkuin vanki, joka nyt varmasti tietää pääsevänsä vapaaksi.
Pitkin kärsimystietä on neljässätoista paikassa pienillä kivitauluilla merkitty Kristuksen pysähdyspaikat. Ristinkantaja lähti kulkemaan ensimmäisen kohdalta eikä seisahtunut ennen kuin Siionin sisarten luostarin kohdalla lähellä Ecce Homo kaarta, missä Pilatus näytti Kristusta kansalle. Siinä hän paiskasi ristin kadulle aivan kuin taakan, jota hänen ei enää tarvitsisi nostaa, ja kolkutti lujasti kolme kertaa luostarin porttiin. Ennen kuin kukaan ehti avaamaan, oli hän jo temmannut orjantappuraseppeleen päästään, ja välistä hän oli niin varma asiastaan, että heitti sen koirien makuupaikkaan luostarin viereen.
Luostarissa hänen kolkutuksensa jo tunnettiin. Joku sen pyhistä sisarista avasi porttiluukun ja ojensi hänelle pienen leipäkakun.
Silloin hän suuttui kauheasti. Leivästä hän ei huolinut, vaan pudotti sen kadulle. Hän polki jalkaa ja huusi aivan mielettömänä epätoivosta. Pitkään aikaan hän ei liikahtanut portin takaa. Vihdoin hänen kasvojensa piirteet tyyntyivät ja muuttuivat entiselleen kärsivän näköisiksi. Hän kumartui ottamaan leivän maasta ja söi sen ahnaasti nälkänsä sammuttamiseksi, etsi sitten uudelleen orjantappuraisen seppeleensä ja nosti taas ristin olalleen.
Parin sekunnin perästä hän jo, silmät odotuksesta loistaen, seisoi sen pienen kappelin ulkopuolella, jota sanotaan Pyhän Veronikan taloksi, ja alakuloisena uudesta pettymyksestä hän lähti sieltäkin. Hän kulki kadun päähän asti kaikkien pysähdyspaikkojen ohi, odottaen yhtä varmasti vapautustaan sen kappelin luona, joka on rakennettu Oikeudenportin kohdalle, jonka kautta Jeesus kuljetettiin kaupungista, ja sillä paikalla, missä Vapahtaja puhui Jerusalemin naisille.
Kuljettuaan siten Kristuksen kärsimystien päästä päähän hän lähti rauhattomana harhailemaan pitkin kaupunkia. Ahtaan Daavidinkadun väentungoksessa hän oli yhtä pahana haittana liikenteelle kuin risukimppukuormaa kantava kameli, mutta kukaan ei kumminkaan häntä häirinnyt eikä sadatellut.
Näillä retkillään hän joskus osui joutumaan Pyhänhaudankirkon ahtaalle esipihalle. Mutta siellä ei ristinkantaja parka heittänyt taakkaansa maahan, siellä hän ei repäissyt orjantappurakruunua päästään. Huomattuaan kirkon synkänharmaat seinät hän heti kääntyi pakoon. Siellä häntä ei nähty loistavien juhlakulkueiden eikä edes suuren pääsiäisihmeen aikana. Vanha katumuksentekijä näytti olevan varmasti vakuuttunut, että siltä paikalta ainakaan hän ei voinut löytää etsittäväänsä.
Mutta muuten hän aina piti varalla, milloin karavaaneja oli purkamassa tavaroitaan Jaffan tullin luona. Hän istui silloin majatalojen ulkopuolella ja katsoa tiirotti tutkivin silmin kaikkia matkustajia. Siitä asti kun Jaffan ja Jerusalemin välinen rautatie valmistui, hän kävi melkein joka päivä rautatieasemalla. Hän kävi patriarkkain ja piispojen puheilla heidän kotonaan, ja joka perjantai hän saapui Itkumuurin torille, missä juutalaiset painautuen kylmää kiveä vasten itkivät hävitettyä palatsia, kukistettua muuria, valittivat mennyttä valaansa, kuolleita suurmiehiään ja huusivat kostoa harhaan joutuneille papeilleen ja kuninkaille, jotka olivat Kaikkivaltiaan hylänneet.