Eräänä hyvin lämpimänä ja kauniina elokuun päivänä ristinkantaja oli lähtenyt Damaskoksen portin ulkopuolelle ja kuljeksi niitä autioita kivikkokankaita, jotka ympäröivät Gordonin siirtokunnan taloa. Hoiperrellessaan tienviertä pitkin hän huomasi pitkän rivin vaunuja, jotka asemalta päin ajoivat siirtokuntaa kohti. Vaunuissa istui vakavia, hiukan tylynnäköisiä ihmisiä. Useimmat heistä olivat hyvin rumia, heillä oli vaalea, hieman punaiselta vivahtava tukka, raukeat silmäluomet ja alahuuli lerpallaan.
Kun nämä ihmiset ajoivat hänen ohitsensa, teki ristinkantaja niinkuin hänen tapansa oli tehdä uusien pyhiinvaeltajien saapuessa Jerusalemiin. Hän laski ristin olkapäänsä nojaan, hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kohotti kätensä taivasta kohden.
Nähdessään hänet siinä tienvieressä risteineen ajajat säpsähtivät, mutta eivät sitä ihmetelleet. Oikeastaan he tuntuivat odottaneenkin juuri tällaiseksi ensi näkemäänsä Jerusalemissa.
Monet heistä kohottausivat sydämellisesti säälien katsomaan häntä. He kurottivat käsiänsä, ja selvästi näki, että heitä halutti laskeutua ajoneuvoista auttamaan vanhusta.
Jotkut siirtokuntalaiset, jotka jo olivat perehtyneet Jerusalemiin, sanoivat vastatulleille: — "Se on vähämielinen miespoloinen, tuolla lailla hän kulkee joka päivä. Hän luulee, että hän kantaa Kristuksen ristiä ja että hänen on sitä kuljetettava siksi, kunnes löytää sijaansa jonkun toisen."
Ajajat kääntyivät katsomaan jäljelleen päin tuota jalkaisin vaeltavaa miesparkaa. Koko ajan, kun he olivat näkyvissä, ristinkantaja seisoi paikallaan kädet koholla, sanomattoman ihastuneena.
Mutta tämän kerran jälkeen ei kukaan nähnyt ristinkantajavanhusta Jerusalemissa. Seuraavana päivänä porttien ulkopuolella majailevat spitaaliset turhaan odottivat hänen tuloaan. Hän ei häirinnyt hautausmailla surevien rauhaa, ei vaivannut Kaifaan talon vartijaa, eivätkä Siionin hurskaat sisaret saaneet annetuksi hänelle sitä leipää, jonka hän muulloin joka päivä kävi noutamassa. Pyhäinhaudankirkon turkkilainen portinvartija odotti tavallisuuden mukaan näkevänsä hänen tulevan ja rientävän pakoon, ja hyväsydämiset vedenkantajat ihmettelivät, kun häntä ei näkynyt kadulla väentungoksessa.
Ukkoraukkaa ei koskaan sen jälkeen nähty pyhässä kaupungissa. Lieneekö hän maannut kuolleena luolassaan Öljymäellä vai vaeltanut kaukaiseen kotiinsa.
Se vain varmasti tiedettiin, ettei hän enää kantaa raastanut raskasta kuormaansa. Sillä taalalaisten tulon jälkeisenä päivänä löysivät Gordonin siirtokuntalaiset hänen suuren ristinsä nojallaan heidän ulko-ovensa korkeita portaita vasten.