JUMALAN PYHÄ KAUPUNKI JERUSALEM
Kokemuksesta on kyllä huomattu, että jotkut ihmiset ovat liian heikkoja asuakseen Jerusalemissa. Vaikka he kestäisivät ilmanalan eivätkä sairastuisi tarttuviin tauteihin, saattavat he silti menehtyä. Pyhä kaupunki tekee heidät synkkämielisiksi tahi hourupäisiksi, joskus suorastaan tappaakin heidät. Kun siellä on parikin viikkoa oleskellut, kuulee jo sanottavan siitä ja siitä äkistikuolleesta: "Senkin on Jerusalem tappanut."
Kun tuollaista kuulee, täytyy tietysti ihmetellä. Miten se sellainen voi olla mahdollista? Kuinka kaupunki voi ihmistä tappaa? Ajattelematta nuo varmaankin sellaista hokevat.
Ja kun Jerusalemissa kuljeksii katselemassa katuja, ei voi olla ajattelematta: Tahtoisin saada selville, mitä sillä oikein tarkoitetaan, että Jerusalem tappaa. Tahtoisin tietää, mikä Jerusalemissa on niin kamalaa, että se saa ihmisiä kuolemaan.
Ajatelkaamme esimerkiksi lähtevämme kävelemään Jerusalemin ympäri. Alamme Jaffan portilta, käännymme siitä vasempaan uhkean neliskulmaisen Daavidintornin ohi ja astumme sitten kapeata polkua kaupunginmuurin ulkopuolitse Siionin portille päin. Aivan muurin sisäpuolella olevasta turkkilaisesta kasarmista kuuluu sotilasmusiikkia ja aseiden kalinaa. Siitä mennään suuren armenialaisluostarin ohi, jossa on paksut muurit kuin linnoituksessa ja teljetyt portit. Kappaleen matkan päässä näemme suuren harmaan rakennuksen, jota sanotaan Daavidin haudaksi, ja kun sen näkee, silloin äkkiä muistaa kulkevansa pyhällä Siionilla, kuningasten vuorella.
Silloin ehdottomasti johtuu mieleen, että tämä koko vuori on suuren suuri holvi, jonka sisällä Daavid kuningas istuu tuli-istuimella kultaisessa vaipassaan, yhä vielä halliten Jerusalemia ja Palestiinaa. Johtuu mieleen, että nuo hajalleen sirottuneet rakennusten jäännökset ovat sortuneiden kuninkaanlinnojen jäännöksiä, että vastapäätä oleva kukkula on Pahennuksen vuori, jolla Salomo lankesi syntiin, että siinä vieressä oleva rotko, syvä Hinnomin laakso kerran oli reunojaan myöten täynnä ihmisruumiita, joita roomalaiset sinne viskoivat hävittäessään Jerusalemin.
Siinä kulkiessa käy mieli kummalliseksi. On kuulevinaan tappelun pauhua, suuret sotajoukot ryntäävät muuria kohti, kuninkaat ajavat jyrisevissä sotavaunuissaan. Tämä on voiman, väkivallan ja sodan Jerusalem, me silloin ajattelemme, ja meitä kauhistavat ne veriset hirmutyöt, joita muistiimme johtuu.
Silloin voi hetkiseksi pysähtyä ajattelemaan, että tämä nyt lienee se Jerusalem, joka ihmisiä tappaa. Mutta heti sen jälkeen sanomme hartioita kohauttaen: "Sehän on mahdotonta, siitä on jo liian kauan, kun täällä sodan hyrskyt pauhasivat ja punaista verta virtana valui."
Ja kuljemme edemmäs.
Mutta heti kierrettyämme muurin kulmauksen ympäri itäiseen kaupunginosaan joudumme aivan toiseen ympäristöön. Täällä on kaupungin pyhä puoli. Ainoastaan vanhoja ylimmäisiä pappeja ja temppelin palvelijoita täällä muistuu mieleen. Muurin sisäpuolella on juutalaisten valituspaikka, missä pitkiin punasinerviin samettikauhtanoihin pukeutuneet rabbiinit itkevät Jumalan rangaistustuomioita. Moorian vuori ihanine temppelialueineen näkyy tänne. Muurin ulkopuolella laskeudumme Josafatin laaksoon, joka on täynnä hautoja, ja laakson tuolta puolen näkyy Getsemane ja Öljymäki, jolta Kristus nousi taivaaseen. Ja täällä näkyy se muurinpylväs, jolla Kristus on seisova tuomiopäivänä, pitäen kädessänsä pitkää hienon hienoa nauhaa, jonka toisesta päästä Muhammed pitää kiinni Öljymäellä. Mutta kuolleet pakotetaan kulkemaan tätä lankaa myöten Josafatin laakson poikki, ja vanhurskaat pääsevät sen toiselle puolen, mutta jumalattomat syöksyvät alas Gehennan tuleen.