Alussa ne olivat vain pikkuseikkoja, sellaisia kuin että englantilainen metodistipappi vältteli heidän tervehtimistään, tahi että hurskaat Siionin sisaret, jotka asuivat Ecce Homo kaaren viereisessä luostarissa, koettivat aina heitä vastaan sattuessaan pujahtaa toiselle puolen katua, ikään kuin olisivat pelänneet heistä tarttuvan jotakin pahaa, jos olisivat lähelle tulleet.
Ei kukaan siirtokuntalaisista tullut tästä pahoilleen, eikä kukaan paljon välittänyt siitäkään, kun jotkut Amerikasta tulleet maanmiehet, jotka kerran olivat käyneet heillä vieraisilla ja koko illan istuneet heidän kanssaan juttelemassa, sitten seuraavana päivänä eivät enää tulleetkaan takaisin, niinkuin olivat luvanneet, eivätkä kadulla vastaansattuessaan olleet tuntevinaan mrs Gordonia ja miss Youngia.
Mutta silloin he jo alkoivat epäillä pahempaa, kun kreikkalaiset kauppiaat Jaffan portin lähellä olevissa suurimmissa kauppapuodeissa uskalsivat siirtokunnan nuorille naisille heittää pari sanaa, joita he tosin eivät ymmärtäneet, mutta joiden tahallisesti loukkaava äänensävy sai heidät punastumaan.
Siirtokuntalaiset yhä vieläkin koettivat uskoa näitä tällaisia enteitä satunnaisiksi. "Meistä on varmaankin joku pahansuopa levittänyt ilkeitä huhuja tuolla kristittyjen kaupunginosassa", he sanoivat, "mutta eivät suinkaan ne toki kauan kestä." Vanhat gordonilaiset muistivat monta kertaa ennenkin samalla tavalla olleensa ihmisten parjattavina. Heidän oli huhuiltu muka jättävän lapsensa ihan ilman kasvatusta, elävän vanhan leskirouvan kustannuksella, petkuttaen häntä niin paljon kuin taisivat. Oli oltu tietävinään, että he jättivät sairaansa hoitamatta, kun eivät tahtoneet sekaantua Jumalan töihin, ja viettivät muka ylellistä laiskurin elämää, vaikka teeskentelivät harrastavansa vain oikean kristillisyyden uudistamista.
"Joitakin samantapaisia juoruja meistä nytkin lienee levitetty", he sanoivat. "Mutta ei tämä panettelu tule olemaan pysyväisempi kuin entisetkään, sillä eihän siinä ole totta edes siteeksi."
Yhtenä päivänä sitten se betlehemiläinen eukko, joka oli aina käynyt myymässä heille hedelmiä ja vihanneksia, vastoin joka-aamuista tapaansa jäi tulematta. He koettivat kehoittaa häntä käymään heillä edelleenkin, mutta eukko kerrassaan kieltäytyi vastedes myymästä heille herneitään ja lanttujaan.
Se oli jo selvä todistus, että he olivat joutuneet kovinkin pahaan huutoon. Se koski nähtävästi heitä kaikkia ja oli jo levinnyt kaikkiin kansankerroksiin.
Pian he vakuuttuivat siitä vielä varmemmin. Muutamia ruotsalaisia seisoi eräänä päivänä Pyhänhaudankirkossa, kun joukko venäläisiä pyhiinvaeltajia kulki sen läpi. Hyvänsävyiset venäläiset hymyilivät heille ja nyökkäilivät päätään nähdessään, että miehet olivat talonpoikia niinkuin he itsekin. Mutta muuan kreikkalainen pappi sattui juuri kulkemaan ohi ja kuiskasi pari sanaa pyhiinvaeltajille. Heti paikalla nämä ristivät silmänsä ja heristivät nyrkkiä ruotsalaisille. Heidän näytti tekevän mieli ajaa nämä koko kirkosta.
Aivan lähellä Jerusalemia oli pieni lahkolaissiirtokunta, johon kuului saksalaisia talonpoikia. Nämä olivat muuttaneet pyhään maahan jo monta vuotta sitten. Sekä kotimaassaan että Palestiinassa he olivat kärsineet kovaa vainoa, heidät oli yritetty aivan perinjuurin hävittää. Siitä huolimatta he olivat menestyneet niin hyvin, että heillä nyt oli suuret, uhkeat siirtokunnat sekä Kaifassa että Jaffassa, paitsi sitä, jonka he olivat perustaneet Jerusalemiin.
Kerran muuan näistä saksalaisista tuli mrs Gordonin puheille ja kertoi hänelle aivan suoraan kuulleensa hänen seuralaisistaan pahaa. "Nuo tuon puolen lähetyssaarnaajat", hän sanoi viitaten läntiseen kaupunginosaan päin, "ne ne teitä solvaavat. Totta tosiaan, jollen itse olisi kokenut, kuinka ihan syyttömiä ihmisiä voidaan vainota, enpä tahtoisi myydä teille lihaa enkä leipää. Nyt minä heidät ymmärrän, he eivät voi kärsiä sitä, että te viime aikoina olette saaneet niin paljon liittolaisia."