Mrs Gordon kysyi heiltä, mistä heitä oikein syytettiin.
"Sanotaan, että täällä teidän siirtolassanne vietetään huonoa elämää. Kun te ette salli ihmisten mennä naimisiin Jumalan käskyn mukaan, on siitä alettu väittää, ettei täällä eletä oikein."
Siirtolaiset eivät ensin uskoneet häntä, mutta pian he huomasivat hänen puhuneen totta ja että kaikkialla Jerusalemissa uskottiin noita juoruja. Ei yksikään Jerusalemin kristityistä tahtonut puhutella heitä. Hotelleissa varoitettiin matkustajia käymästä heidän luonaan. Vastatulleet lähetyssaarnaajat joskus uskalsivat pistäytyä siirtolassa. Sieltä tullessaan he pudistivat arvelevasti päätään. He eivät tosin olleet mitään loukkaavaa huomanneet, mutta kyllä heistä sentään tuntui, että kaiketi siellä elettiin hyvin säädyttömästi, vaikk'ei sitä sivullinen nähnyt.
Mutta amerikkalaiset, konsulista vähäisimpään sairaanhoitajattareen asti, gordonilaisia pahimmin parjasivat. "Siitähän me kaikki muutkin amerikkalaiset saamme häpeätä", he sanoivat, "kun ei noita mokomia ajeta tiehensä Jerusalemista!"
Siirtokuntalaiset olivat tietysti siksi viisaita, etteivät uskoneetkaan kykenevänsä tällaista puhetta torjumaan; he pitivät parhaana olla välittämättä parjaajista, sillä varmaan hekin aikaa myöten huomaavat olleensa väärässä. "Emmehän voi lähteä kiertämään talosta taloon", he sanoivat, "ja puhumaan syyttömyydestämme." He lohduttivat toinen toistaan sillä, että he omassa keskuudessaan olivat yksimielisiä ja onnellisia. "Eivät toki Jerusalemin köyhät ja sairaat vielä ole alkaneet meitä kammota", he sanoivat. "Tämä on Jumalan lähettämä koettelemus, joka meidän on kestettävä loppuun asti."
Alusta alkaen ruotsalaiset aivan tyynesti olivat välittämättä tästä ilkeästä parjauksesta. "Jos täkäläiset ovat niin vähämielisiä", he sanoivat, "että luulevat meidänlaisten köyhien talonpoikain varsin tahallaan valinneen Vapahtajan kuolinkaupungin viettääksensä siinä syntistä elämää, niin ei heidän ajatuksellaan ole paljon virkaa ja jotenkin vähän väliä on sillä, mitä he sanovat."
Kun heitä yhä edelleen samalla lailla halveksittiin, alkoivat he mielessään iloita siitä, että Jumala piti heitä kyllin arvokkaina kärsimään vainoa ja häväistystä samassa kaupungissa, jossa Kristus oli tehty ihmisten pilkaksi ja ristiinnaulittu.
Mutta kun oli päästy elokuuhun asti, sai lautamiehen Gunhild eräänä päivänä kirjeen. Se oli hänen isältään, jolla oli ilmoitettavana, että Gunhildin äiti oli kuollut. Kirje ei ollut ollenkaan niin tyly kuin se tällaisessa tapauksessa olisi voinut olla. Isä ei syyttänyt Gunhildia mistään, kertoi vain vainajan viimeisestä taudista ja hautajaisista. Helposti huomasi, että vanha lautamies oli ajatellut: kirjoitanpahan hänelle sävyisästi, sillä onnettomaksi hän raukka tulee joka tapauksessa.
Hän oli kirjoittaessaan pysynyt koko ajan yhtä leppeänä, siksi kunnes sai nimikirjoituksensa siirretyksi. Mutta silloin hänen hillitty vihansa yht'äkkiä oli päässyt voitolle, hän oli työntäissyt kynänsä syvälle mustepulloon ja suurin, huolimattomin kirjaimin lisännyt kirjeen alareunaan:
"Äitisi oli parhaiksi alkanut tointua sinun lähdöstäsi, mutta siitä hän sitten sai kuoleman taudin, kun lähetyssanomista näki teidän viettävän kelvotonta elämää siellä Jerusalemissa. Sellaista ei kukaan täällä osannut luulla sinusta eikä niistä, joiden seuraan sinä lyöttäysit."