Gunhild tempaisi kirjeen esille, levitti sen auki ja meni oviaukolle nähdäkseen lukea sitä. Sanat olivat siinä sellaisina kuin hän ne muistikin, ja syvä huokaus pääsi häneltä.
Silloin hän yht'äkkiä sai ajatuksen, joka oli kevyt ja mieluinen ja lohduttava.
Etkö ymmärrä, että Jumalan tarkoitus on näin päästää sinut pois elämästä?
Se tuntui hänestä kauniilta, se oli oikea Jumalan armo. Miten, sitä hän ei oikein ymmärtänyt, sillä hän ei ollut täydessä tajussaan. Alkoi uudelleen pyörryttää, koko kellari tuntui viippuvan ympäri, ja pikkuinen tulipiiru näytti hypähtelevän hänen toisen silmänsä kalvolla.
Mutta nyt hänestä tuntui mieluiselta ajatella, että Jumala näin sallii hänen päästä päiviltään, muuttaa taivaaseen äidin luo täältä surun alhosta.
Hän nousi seisoalleen, painoi ensin niskansa suojaksi molemmat kätensä, mutta laski ne uudelleen alas ja lähti hyvin hiljalleen ulos auringonpaahteeseen, ihan yhtä vakavana kuin olisi ollut kirkon keskikäytävää kulkemassa.
Hänen oli nyt vähän viileämpi olla. Ulos tullessaan hän ei ensin huomannut metsämiehiä eikä peitsiä eikä kiiluvakärkisiä nuolia.
Mutta kun hän oli pari askelta kulkenut, silloin kaikki taas olivat hänen kimpussaan, ikään kuin olisivat väijyksistä rynnänneet. Koko maanpinta loisti ja säkenöi, ja aurinko hyökkäsi pistävänä kipinänä takaapäin hänen päällensä ja tuikkasi häntä niskaan.
Hän käveli vielä muutamia askeleita. Sitten hän sortui maahan kuin salaman iskemänä.
Muutamat siirtokuntalaiset tapasivat hänet siinä pari tuntia myöhemmin. Hän makasi puristaen toisella kädellä sydäntään, toinen ojona ja rutistaen kirjettä, ikään kuin osoitukseksi, mikä hänet oli surmannut.