Gertrud ojensi Gabrielille ääneti kätensä, niinkuin hautajaisissa tehdään lähimmille sukulaisille. Gabrielin käsi oli hervoton ja kylmä.
"Boo sanoo, että sinä hänet löysit", sanoi Gertrud. Gabriel seisoi yhtä liikkumattomana. — "Varmaan se oli sinusta katkera kohtaus", Gertrud jatkoi, mutta Gabriel seisoi kuin kivikuva. Gertrud oli nyt ennättänyt paremmin ajatella hänen suruaan. Hän ymmärsi, aivan kuin se olisi hänelle itselleen tapahtunut, miten kauheata se oli ollut. — "Mutta minä luulen, että se oli Gunhildin oman mielen mukaista, kun juuri sinä hänet löysit", hän sanoi.
Gabriel säpsähti ja katsoi suurin silmin Gertrudiin. — "Luuletko, että se oli hänen mieleistään?" — "Oli kyllä", Gertrud sanoi, "minä ymmärrän, että se oli sinusta vaikeata, mutta luulen, että hän olisi tahtonut juuri sinut löytäjäkseen." — "En lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan", sanoi Gabriel hiljaisesti, "ennen kuin sain muita ihmisiä avukseni, ja minä kannoin häntä niin kauniisti kuin suinkin voin." — "Niin, sen sinä kyllä teit", Gertrud sanoi.
Gabrielin huulet alkoivat värähdellä, ja yht'äkkiä kyynelet alkoivat virtana valua hänen silmistään. Boo ja Gertrud seisoivat äänettöminä hänen vieressään ja antoivat hänen itkeä. Gabriel painoi kasvojaan ovenpieleen ja itkeä nyyhkytti aivan valtoimena.
Hetkisen päästä hän alkoi tyyntyä. Hän tuli Gertrudin luokse ja tarttui tämän käteen. "Kiitos sinulle siitä, että sait minut itkemään", hän sanoi. Hänen äänensä oli nyt lauhkea ja nöyrä; melkeinpä olisi luullut hänen isänsä, vanhan Höökin Matin puhuvan. "Nyt minä näytän sinulle sellaista, jota en aikonut antaa kenenkään muun ihmisen nähtäväksi", hän jatkoi. "Kun löysin Gunhildin, oli hänellä kädessään tämä isältään saamansa kirje, ja minä otin sen, kun pidin itseäni läheisimpänä sitä lukemaan. Mutta nyt ajattelen, että onhan sinullakin iäkkäät vanhemmat kotonasi, ja saat nyt nähdä tämän, koska kerran sait minut itkemään."
Gertrud otti hänen kädestään kirjeen ja luki sen. Sitten hän katsahti Gabrieliin. — "Vai tämän vuoksi hän siis kuoli", hän sanoi. Gabriel nyökkäsi päätään. — "Niin minäkin luulen", hän sanoi. Gertrud huudahti melkein parkaisemalla: — "Voi Jerusalem, Jerusalem, sinä surmaat meidät kaikki! Aivanhan Jumala on meidät hylännyt!"
Mrs Gordon tuli samassa portista sisään. Hän lähetti heti Gabrielin ja Boon hautausmaalle, Gertrud meni pieneen huoneeseensa, jossa hän oli asunut yhdessä Gunhildin kanssa. Siellä hän pysyi koko illan.
Siellä istuessa hänet valtasi kauhu, yhtä voimakas ja hillitsemätön kuin aaveenpelko. Hän uskoi vielä samana päivänä tapahtuvan jotakin pahaa, ikään kuin olisi pelännyt sen jossakin nurkassa väijyvän. Samalla aikaa epäilyskin häntä ahdisti. En ymmärrä, minkä vuoksi Kristus meidät tänne lähetti, hän ajatteli. Täällähän me itse joudumme turmioon ja saatamme siihen muutkin.
Vähäksi aikaa hän sai epäilyksensä haihtumaan, mutta heti sen jälkeen hän hämmästyksekseen huomasi ajattelevansa, ketkä kaikki olivat Jerusalemiin lähdön johdosta joutuneet onnettomuuteen. Ei mikään heistä ollut sen varmempaa kuin että Jumala itse tahtoi tätä heidän lähtöänsä; kuinka sitten saattoi olla mahdollista, että se ei tuottanut muuta kuin kurjuutta?
Hän oli ottanut esille kynän ja paperia kirjoittaakseen vanhemmillensa, mutta ei siihen kyennytkään. "Mitä minä kirjoittaisin, jotta he minua uskoisivat?" pääsi häneltä toivoton huokaus. "Jos minä jättäytyisin kuolemaan niinkuin Gunhild, silloin he kenties uskoisivat meidän syyttömyyteemme."