Päivä kului, vaikka hitaastikin, ja yö tuli. Gertrud oli niin onneton, ettei hän voinut saada unta. Gunhildin kasvot väikkyivät hänen silmissään, ja lakkaamatta hän kyseli itseltään, mitä vainaja oikein mietiskeli. Lopulta hän oli siitä aivan varma, että Gunhildin viimeinen ajatus hänen kuollessaan oli ollut sama, josta hän itse koetti päästä selville.
Jo ennen päivänkoittoa Gertrud nousi ja pukeutui lähteäkseen ulos.
Tänä viime päivänä ja yönä hän oli vieraantunut niin kauas Kristuksesta, että tuskin enää uskoi löytävänsä tietä takaisin hänen luokseen. Nyt aamulla hän yht'äkkiä alkoi ikävöidä yhteen paikkaan, jossa hän aivan varmasti tiesi Jeesuksen käyneen. Ja tämä paikka, ainoa jonka asemasta kaikki ovat olleet yksimielisiä, oli Öljymäki. Hän ajatteli, että sille noustessaan hän uudelleen pääsisi hänen läheisyyteensä, tuntisi olevansa hänen rakkautensa suojassa ja ymmärtäisi hänen aikomuksensa.
Ensi alussa yön pimeyteen tultuaan hän tunsi kaksinkertaista tuskaa. Hän ajatteli yhä uudelleen kaikkea sitä ansaitsematonta onnettomuutta, jota hän tänä ainoana päivänä oli kokenut.
Mutta kuta korkeammalle hän kohosi vuoren rinnettä, sitä valoisammalta hänen mielessään tuntui. Oli kuin olisi raskas taakka nostettu hänen hartioiltaan. Selvyys alkoi jo hänelle häämöttää.
Niin niin, juuri sillä tavalla se on selitettävä, hän ajatteli. Kun sellaisia vääryyksiä estämättä tapahtuu, silloinhan maailman täytyy olla viimeisillään. Mitenkään muuten hän ei saattanut käsittää sitä, että oikea tuli vääräksi, ettei Jumala kyennyt pahaa estämään, että pyhät kärsivät vainoa, että valhe sai kieltämättä vallita.
Hän pysähtyi mietiskelemään. Niin, aivan varmaan Herran tulemisen aika oli lähellä, eikä enää kauan tarvinnut odottaa hänen laskeutumistaan taivaan pilvistä.
Jos niin oli, silloin hän kyllä ymmärsi, minkä vuoksi heidät kaikki oli kutsuttu Jerusalemiin. Jumala oli suuressa armossaan lähettänyt hänet ja hänen ystävänsä sinne tapaamaan Jeesusta. Hän löi ihmettelystä ja ilosta käsiänsä yhteen ajatellessaan tämän armon äärettömyyttä.
Hän riensi nopein askelin mäen rinnettä ylöspäin, kunnes saapui sen huipulle, josta Jeesus kohosi taivaaseen.
Itse se paikka oli aitauksen sisässä, niin että sinne hän ei päässyt, mutta hän seisoi ulkopuolella ja katseli pilviä, jotka nyt aamunkoitossa nopeasti kirkastuivat.