Halvorin täytyi istua kivelle siksi aikaa, kun hänen sydämensä pahimmin reutoi. Vähitellen se sitten alkoi lyödä tavallisuuden mukaan, vaikka raskaasti ja kovalla vaivalla. "Oi, minä elän sentään", hän hiljaa sanoi. "Saanhan minä toki elää."
Hän rohkaisi mieltään ja katsoi hautausmaalle vielä kerran. Kaikki haudat olivat avoinna, ja niihin lasketut arkut oli korjattu pois. Maassa oli siellä täällä pääkalloja ja luunikamia, jotka varmaankin olivat tippuneet lahoimmista arkuista. Kaikki hautapaadet oli kerätty yhteen kasaan hautausmaan nurkkaan.
"Herra Jumala, mitä he ovat kuolleille tehneet!" huudahti Halvor.
Halvor meni työmiesten luokse. "Mihin te olette pikku Greetan hukanneet?" kysyi hän ruotsiksi. Hän ei ollut oikein tajuissaan eikä oikein tarkalleen tiennyt, mitä sanoi. Sitten hän huomasi puhuneensa vanhaa kieltään, pyyhkäisi kädellään otsaansa ja joutui hämilleen.
Hän koetti ajatella, mikä mies hän oli, ei suinkaan mikään säikkyväinen lapsi, vaan vanha, älykäs suurtilallinen, jota koko pitäjä Ruotsissa oli kunnioituksella katsonut. Ei hänenlaisensa miehen sopinut tajuntaansa menettää.
Halvor kohottausi ryhdikkääseen asentoon ja kysyi työmiehiltä englanniksi, tiesivätkö he, minkä tähden hautatarha oli näin raiskattu.
Työmiehet olivat Palestiinan arabialaisia, mutta yksi heistä osasi hiukan englantia.
Hän kertoi Halvorille, että amerikkalaiset olivat myyneet hautausmaan saksalaisille ja että nämä aikoivat rakentaa paikalle sairaalan. Siitä syystä kuolleet täytyi siirtää pois haudoistaan.
Halvor seisoi kotvan aikaa ääneti ja mietiskeli tuota vastausta. Vai niin, vai sairaala tähän tulee, tähän juuri! Sepä kummaa, ettei sille löytynyt sopivaa paikkaa yhdeltäkään autiolta kukkulalta, vaan se oli juuri tähän pantava. Kun eivät vain karkotetut vainajat tulisi jonakin pimeänä iltana soittamaan sairaalan ovelle ja pyrkimään sisään. "Me tahdomme myös täältä vuodesijan", he silloin sanoisivat. Ja heitä olisi pitkä jono, Birger Laurinpoika ja Pikku-Erkki ja Gunhild ja hänen oma tyttösensä kaikkein viimeisenä.
Halvor seisoi siinä ponnistellen itkua vastaan, mutta hän koetti yhä näyttää siltä kuin ei asia häneen koskisi. Hän piti kasvonsa välinpitämättöminä, seisoi huolimattomassa asennossa ja heilutteli punavuokkovihkoa.