Tämä hautausmaa oli mahdollisimman yksinkertainen ja koristeeton. Se oli ainoastaan pieni, nelikulmainen maapalsta, jota ympäröi niin korkea ja leveä kiviaita kuin tavallisen linnoituksen muuri. Siinä ei ollut puuta eikä ruohoa, ainoastaan kivet ja rauniot oli korjattu pois, niin että maa oli tasainen ja puhdas. Hautakumpujen peittona oli laakeat kalkkikivipaadet, joita Jerusalemissa on yltäkyllin, ja muutamien hautojen vieressä jokin vihreä istumapenkki.
Itänurkassa, mistä olisi ollut ihmeen kaunis näköala Kuolleelle merelle ja kullanhohtaville Moabin vuorille, jollei aita olisi ollut tiellä, olivat ruotsalaisten haudat. Siellä heitä jo oli niin monta, kuin olisi Herra katsonut sen jo riittävän heidän työkseen, että olivat luopuneet kodeistansa, eikä olisi vaatinutkaan enempiä ehtoja päästääkseen heidät valtakuntaansa. Siellä lepäsi seppä Birger Laurinpoika ja Ljungo Björnin pieni Erkki ja lautamiehen Gunhild ja Briitta Ingmarintytär, joka oli kuollut rokkoon kohta sen hauskan päivän jälkeen, jolloin siirtokuntalaiset olivat olleet kukankeruussa. Siellä lepäsivät myöskin Petter Gunnarinpoika ja Martta Eskilintytär, jotka olivat Amerikassa kuuluneet Hellgumin seurakuntaan. Kuoleman sato heidän joukossaan oli ollut niin runsas, että siirtokuntalaiset jo pahoittelivat valtaavansa liian ison alan ahtaasta kalmistosta.
Yksi Timmin Halvor Halvorinpojankin omaisista oli tässä hautatarhassa. Se oli hänen nuorin tyttärensä, pieni vielä, vasta kolmevuotias. Tähän lapseensa Halvor oli ollut koko sydämestään kiintynyt, se oli heistä kaikista ollut enimmän hänen näköisensä. Hän ei ollut koskaan tuntenut niin suurta hellyyttä ketään muuta kuin sitä tytärtään kohtaan. Lapsen kuoltua hän ei voinut mitenkään sitä unohtaa. Yrittipä hän mitä tahansa, aina hänen ajatuksensa olivat tytärvainajassaan.
Jos hän olisi kuollut Taalaissa ja ollut haudattuna kotipitäjän kalmistoon, olisi Halvor ehkä voinut vapautua häntä alati muistelemasta, mutta hänestä tuntui, että tyttösen varmaan oli kovin ikävä olla ypöyksinään kolkolla hautausmaalla. Yöllä hän näki hänet istumassa pienellä hautakivellään itkusuin ja vilusta väristen ja valittaen pelkäävänsä pimeätä ja koko tätä outoa ympäristöä.
Eräänä iltana Halvor meni Josafatin laaksoon ja poimi kätensä täyteen punaisia vuokkoja, somimpia ja iloisimpia mitä löytää voi, viedäkseen niitä haudalle. Kävellessään laakson pohjalla vihreässä nurmikossa hän ajatteli: Voi voi, kun olisin saanut tyttöseni edes tänne vapaaseen luontoon vihreän ruohomättään alle, jottei hän ainakaan olisi tuon kamalan muurin aitauksessa.
Hän oli aina vihannut tuota hautausmaan korkeata kiviaitaa. Joka kerta kun hän vainajaa ajatteli, hän tunsi ikään kuin sulkeneensa tyttöraiskan pimeään ja kylmään huoneeseen ja jättäneensä hänet sinne käymättä edes katsomassa. "Minua paleltaa ja on niin paha olla", oli hän kuulevinaan tytön valittavan, "minua paleltaa ja on niin paha olla."
Halvor nousi pois laaksosta ja käveli kapeata muurinympäryspolkua Siionin kukkulalle. Hautausmaa oli vähän matkaa länteen päin Siionin portista, armenialaisten suuren puutarhan kohdalla. Kulkiessaan Halvor kaiken aikaa ajatteli lastaan. Hän asteli eteenpäin tuttua tietä kohottamatta silmiään maasta. Mutta yht'äkkiä hän alkoi aavistaa, ettei kaikki täällä ollut ennallaan. Hän alkoi katsella ja huomasi muutamia miehiä vähän matkan päässä tiellä purkamassa muuria. Halvor seisahtui heitä katselemaan. Mikähän muuri siellä olikaan ollut? Oliko se ollut rakennus vai tavallinen kiviaita? Juuri sielläpäinhän hautausmaankin olisi pitänyt olla, vai oliko hän eksynyt väärään suuntaan?
Vasta pari minuuttia arveltuaan hän pääsi tästä selville, mutta silloin hän käsittikin, mitä oli tapahtunut. Miehethän olivat purkaneet juuri hautausmaan korkean kiviaidan.
Halvor koetti uskotella itselleen repimisen syyksi sitä, että aiottiin laajentaa kalmiston alaa taikka että muurin sijaan pantaisiin rauta-aita. Hän ajatteli, kuinka hauskaksi se nyt tulee, kun kylmää ja kosteutta pitävä muuri joutuu pois. Mutta sillä hän ei saanut poistetuksi rauhattomuuttaan, joka kiihdytti hänen askelensa juoksuun. Kun eivät vain olisi haudalle mitään tehneet, hän ajatteli. Greettahan lepää ihan muurin alla; kun eivät vain hänelle liene mitä tehneet!
Hän kiipesi hädästä huohottaen muurinraunioiden yli ja tuli hautausmaalle. Vihdoin hän oli niin lähellä, että näki mitä siellä oli tehty. Samassa hän tunsi sydämellensä käyvän pahoin. Se pysähtyi yht'äkkiä, löi sitten kovasti pari kertaa ja pysähtyi taas. Se teki samoin kuin rikkimenevä kello.