Kaikilla sairailla oli sama kiihkeä mieliteko. He pyytämällä pyysivät vettä juodakseen, edes yhtä siemausta puhdasta, raitista vettä. He halusivat sitä niin hartaasti, kuin eivät olisi mitään muuta tarvinneetkaan terveeksi tullakseen.
Mutta kun heille tarjottiin säiliön vettä, käänsivät he päänsä pois eivätkä edes huolineet sitä näkyviinsä. Sitä kyllä koetettiin siivilöidä ja jäähdyttää, mutta he olivat tuntevinaan siinä ummehtuneen hajun ja iljettävää makua. Ne pari sairasta, jotka olivat koettaneet juoda sitä, joutuivat koviin poltteisiin ja valittivat olevansa myrkytettyjä.
Eräänä aamupäivänä, keskellä kaikkein tautisinta aikaa, istui pieni joukko näitä talonpoikia talon räystään kapeassa varjossa. Heillä kaikilla oli kuume, sen näki heidän riutuneista kasvoistaan ja raukeista, verestävistä silmistään. Kukaan heistä ei yrittänytkään ryhtyä mihinkään työhön, eivätkä he edes poltelleet lyhyitä savipiippujaan.
Oikeastaan heidän toimenaan oli katsella taivaalle, joka kirkkaan sinisenä holvina kaartui heidän yllään. Heidän katseensa olivat niin suunnatut taivaan tarhaan, ettei pienen pienoisinkaan pilvi voinut heidän huomaamattaan pujahtaa sen poikki. He tiesivät kyllä ihan varmasti, että sadetta oli turha odottaa ennen kuin parin kuukauden päästä, mutta joka kerta, kun jokin valkoinen kesähattara kohosi taivaanrannalta, he koettivat uskotella itselleen, että ehkä nyt kumminkin ihme tapahtuu ja pian vielä sade puhkeaa. "Usko pois, kukaties Jumala nyt viimein tahtoo meitä auttaa", he haaveilivat.
Samalla kun he mahdollisimmin tarkoin silmin seurasivat pilvien kasvamista ja nousua taivaalle, alkoivat he keskenään puhella siitä, miltähän oikein tuntuisi, kun suuria sadepisaroita rapisisi seiniin ja ikkunoihin, kun vesi solisisi räystäältä ja tulvisi tiellä ristiinrastiin, vieden soran ja tomun mukanaan. He sopivat siitä, että jos sade tulee, he eivät menekään katon alle, vaan istuvat samalla paikallaan ja antavat veden valua. Sillä kyllä heidän yhtä hyvin kuin rutikuivan maankin on ihan päästävä vesilikoon.
Mutta kun pilvi oli kappaleen matkaa taivaalle kohonnut, näkivät he sen aivan silmissä hupenevan tyhjiin. Ensin sen utumaiset reunat kulumistaan kuluivat, sitten hävitys alkoi keskustasta, ja se hajosi ohuihin kaistaleihin. Ja muutaman silmänräpäyksen perästä se oli ihan häipynyt näkyvistä.
Kun pilveä ei enää näkynyt, joutuivat talonpojat epätoivoon. Aikamiehet oli tauti kuluttanut niin, että he jo varalta pitivät käsiänsä silmillä salatakseen kyynelensä, jos itku tulisi.
Ljungo Björn Ollinpoika, joka Timmin Halvorin kuoltua tunsi olevansa ruotsalaisten johtomies, koetti silloin rohkaista toisten mieltä. Hän alkoi puhua heille Kidronin purosta, joka muinoin oli virrannut Josafatin laakson kautta ja josta Jerusalem oli saanut yllinkyllin vettä. Hänellä oli Raamattu taskussa, hän avasi sen ja luki heille kaikki ne kohdat, joissa Kidron oli mainittuna. Hän selitti heille, kuinka suuri ja valtava kymi Kidron oli ollut. Se oli käyttänyt myllyjä ja talvisaikaan se oli ollut niin voimakas, että oli paisunut äyräistään ja tulvinut koko paikkakunnan yli.
Ljungo Björnistä näki selvästi, että hänen oikein teki hyvää kertoa suuresta vedestä, joka aikoinaan oli virrannut Jerusalemin ohi. Varmaankin hän aina mielessään muisteli tätä jokea. Kaikkein enimmän hän oli kiintynyt siihen kohtaan, jossa kerrotaan Daavidin kahlaamisesta Kidronin poikki, kun hän oli Absalomia paossa. Ljungo Björn kuvaili toisille, miltä tuntuisi paljain jaloin kulkea kylmässä juoksevassa vedessä. "Siitä minä pitäisin enemmän kuin sen juomisesta", hän sanoi.
Ljungo Björnillä oli vielä paljon puheenaihetta Kidronista, mutta hänen lankonsa, Kolåsan Gunnar, keskeytti hänet. Gunnar sanoi vähät välittävänsä Kidronista, joka oli etäällä ja kuivettunut. Mutta hän sanoi aina tämän tukalan ajan alusta saakka mietiskelleensä erästä Hesekielin neljännessäkymmenennessäseitsemännessä kappaleessa olevaa ennustusta, ensi värssystä alkaen. Se kertoi eräästä virrasta, joka sai alkunsa temppelin kynnykseltä ja vyöryi sitten kuivan kankaan poikki Kuolleeseen mereen saakka. Puhuessaan pudisti Kolåsan Gunnar mustan tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä loistivat, ja hän kuvaili niin tarkasti, että talonpojat olivat omin silmin näkevinään vesijohdon, joka tuli Jerusalemista. Hiljaa solisten vesi juoksi kivisessä uomassa. Siitä se haarautui moniin pieniin puroihin, jotka virtasivat vihreiden ruohokenttien halki. Niiden rannoilla kasvoi pajuja ja poppeleja, ja suuria paksulehtisiä vesikasveja riippui vedenpinnan yli. Purojen pohjalla oli pieniä, valkoisia kiviä, ja vesi kimalteli ja poreili hypellessään niiden yli.