Tavanmukaisiin kiireellisiin hautajaisvalmistuksiin ryhdyttiin heti, mutta arkkua veistäessään miehet ajattelivat sitä, kukahan heille itselleen tekee saman työn, ja ne, jotka ruumista käärivät, puhelivat samalla siitä, millä lailla heidät kuoltuaan olisi ruumiiksi puettava. "Pane mieleesi, jos minun jälkeeni elät", sanoi toinen vaimo toiselle, "että minä tahdon päästä hautaan omissa vaatteissani." — "Pane mieleesi", sanoi hänen toverinsa, "että minä tahdon mustan suruharson arkun ympärille."
Kesken tätä kaikkea alettiin siirtokunnassa salaisesti puhua ihmeellisiä asioita. Ei tiedetty, kuka ne sanat ensinnä lausui, mutta kun ne kerran oli sanottu, alkoivat kaikki tarkkaavaisesti mietiskellä asiaa. Kuten tavallista, pitivät kaikki ensi alussa koko ajatusta mielettömänä ja mahdottomana toteuttaa, mutta hetkisen perästä se tuntui heistä vallan järkevältä ja ainoalta, mitä niissä oloissa saattoi tehdä.
Piankin tämä ehdotus oli kaikkien siirtokuntalaisten huulilla, sekä sairaat että terveet, sekä amerikkalaiset että ruotsalaiset siitä puhuivat.
"Eiköhän olisi kaikkein parasta, että taalalaiset palaisivat kotimaahansa", sanottiin.
Ei yksikään amerikkalaisista voinut salata pelkoansa, että kaikki talonpojat kuolisivat Jerusalemissa. Vaikka olikin kovin ikävää, että siirtokunta menettäisi niin monta hyvää ja toimekasta jäsentänsä, eivät he nähneet muuta keinoa. Parempihan toki oli heidän lähteä omaan maahansa ja siellä palvella Jumalaa kykynsä mukaan kuin jäädä tänne pyhään kaupunkiin kuolemaan.
Ruotsalaisista tuntui ensin ihan mahdottomalta irtautua tästä maasta, sen pyhistä paikoista ja muistoista, ja heitä kammotti lähteä jälleen kokemaan maailman rauhattomuutta ja taisteluja, totuttuaan täällä siirtokunnassa herttaiseen, turvalliseen yhteiselämään. Muutamat heistä pitivät melkein parempana kuolla kuin matkustaa kotiin. Mutta silloin kangasti kodin kuva kutsuvana ja houkuttelevana heidän mieleensä. "Ehkei meillä todellakaan ole muuta neuvoa kuin matkustaa kotiin", he sanoivat.
Äkkiä kuului kellon soitto, jolla siirtokuntalaiset tavallisesti kutsuttiin kokoushuoneeseen ottamaan osaa jumalanpalvelukseen ja yhteisiin keskusteluihin. Kaikki joutuivat hyvin hämilleen, melkeinpä säikähtyivät, sillä he arvasivat, että mrs Gordon kutsui heitä kokoon neuvottelemaan kotiinlähdöstä. He eivät itsekään vielä olleet oikein selvillä asiasta, mutta se ajatus, että he saattoivat pelastua kuolemasta ja taudeista, tuntui kuitenkin mieluisalta. Parhaiten sen huomasi siitä, kun useat vuoteenomana makaavat sairaatkin nousivat ja pukeutuivat lähteäkseen ottamaan osaa neuvotteluun.
Tällä kertaa ei suuressa salissa vallinnut niin täsmällinen järjestys kuin tavallisissa kokouksissa. Kukaan ei ollut käynyt istumaan, vaan seisottiin hajanaisissa ryhmissä siellä täällä keskustelemassa. Kaikkien mielet olivat hyvin kuohuksissa, mutta innokkain selittelemään oli Hellgum. Selvästi huomasi, että häntä painoi raskas syyllisyytensä siitä, kun oli yllyttänyt taalalaisia lähtemään Jerusalemiin. Hän kävi ryhmästä toiseen ja vaatimalla vaati ruotsalaisia lähtemään kotimatkalle.
Mrs Gordon oli hyvin kalpea, ja hänen kasvoissaan oli väsynyt ja kärsivä ilme. Hän näytti niin empivän, mihin toimeen oli ryhdyttävä, että tuskin rohkeni aloittaa keskustelua. Häntä ei ollut koskaan nähty niin neuvottomana.
Taalalaiset eivät puhuneet juuri mitään. He näyttivät olevan liian sairaita ja tylsiä, seisoivat vain odottaen, mitä muut käskisivät heitä tekemään.