"Mutta miks'emme me, jotka kärsimme nyt täällä janoa", hän jatkoi, "käy etsimään kuningas Hiskian lähteitä? Miks'emme käy hakemaan sitä suurta Kidronin jokea ja sen monia lähteitä? Jos ne löytäisimme, silloin puut jälleen alkaisivat kasvaa ylätasangoilla ja koko maa kävisi rikkaaksi ja hedelmälliseksi. Sitä sen löydön arvoa ei voi kullassa mainita."
Kun Gabriel oli lopettanut puheensa, alkoivat toiset punnita hänen sanojaan. Kaikki myönsivät, että saattoi kyllä olla niinkuin hän sanoi, eikä kenties niin mahdotonta olisikaan löytää sitä suurta jokea. Mutta kukaan heistä ei lähtenyt kuitenkaan hakemaan, ei edes Gabriel. Selvästi saattoi huomata, että hänen sanansa olivat vain tyhjästä temmattuja tuulentupia, joilla hän koetti tyynnyttää kaipuutaan.
Silloin ryhtyi puheeseen Boo Ingmar Maununpoika, joka tähän saakka oli vaiti kuunnellut toisia. Hänessä itsessään ei ollut kuumetta, mutta hän kaipasi kuitenkin raitista vettä enemmän kuin kukaan muu, sillä Gertrudkin oli sairastunut hirveään janotautiin. Gertrudin takia hän kaipasi vettä niin, että hänen huuliansa kuivi ja hänen, niinkuin toistenkin, mielessä väikkyivät vain lähteet ja virrat.
"En minä ajattele niin pyhiä ja ihmeellisiä vesiä kuin te toiset", sanoi Boo harvakseen, "mutta aamusta iltaan minä muistelen erästä jokea, jossa on raitis ja kirkas, vaaleanvälkkyvä vesi."
Talonpojat kohottivat uteliaina ja jännityksissään katseensa.
"Ajattelen oikeata kymiä, johon monen monia puroja ja jokia laskee ja joka leveänä ja vesirikkaana virtaa synkiltä saloilta ja on niin kirkas, että kimaltelevat piikivet selvästi kuultavat sen pohjasta. Eikä se ole kuivettunut joki kuten Kidron eikä pelkkä unelma kuten Hesekielin kymi, eikä sitä ole mahdoton löytää kuten Hiskian lähteitä, vaan se kuohuu ja ryöppyää vielä tänä päivänäkin. Dal jokea minä ajattelen."
Tähän eivät muut kolme vastanneet sanaakaan. He istuivat arkoina, silmät ummessa. Kun kerran Dal joki oli ollut puheena, ei kukaan enää voinut Palestiinan lähteitä ja jokia muistella.
* * * * *
Saman päivän mennessä puoleen sattui uusi kuolemantapaus. Yksi Kolåsan Gunnarin lapsista silloin kuoli, pieni iloinen poika, josta kaikki olivat pitäneet.
Ihmeellistä kyllä, nyt ei kukaan näyttänyt lasta surevan. Taalain talonpojat valtasi sen sijaan melkein hillitsemätön kammo. Pieni poikavainaja näytti olevan enteenä siitä, ettei kukaan heistä voinut taudilta pelastua.