"Pitäisi sinun huomata minut kyllin sairaaksi muutenkin. Ei minun enää kannata myrkkyvettä juoda", hän sanoi.
"Sinä rupeaisit heti paranemaan, kun edes hiukan uskaltaisit maistaa vettä", intti Betsy yhä.
Gertrud ei vastannut, mutta hetken kuluttua hän alkoi nyyhkiä ja itkeä.
"Oi rakkahin lapsi kulta, mitä sinä itket?" Betsy kysyi.
"Kun tämä maailma on niin julma, ettei kukaan hanki minulle kelvollista vettä", sanoi Gertrud, "kun minun täytyy täällä janoon nääntyä eikä yksikään ihminen minua armahda."
"Älä nyt suotta, auttaisimmehan me sinua, jos vain voisimme", sanoi
Betsy hyväillen hänen kättään.
"Miksi sitten ette tuo minulle vettä?" Gertrud nyyhkytti. "En minä ole kipeä muusta kuin janosta. Paranisin ihan sinä hetkenä, jona vain saisin hyvää vettä."
"Tämä nyt on parasta vettä, mitä Jerusalemista saa", sanoi Betsy surullisena.
Gertrud ei häntä kuunnellut.
"Ei minun olisi niin paha olla, jollen tietäisi, että täällä on hyvää vettä", hän sanoi käsiään väännellen. "Ihme, kun minun täytyy nääntyä janoon, vaikka Jerusalemissa on kokonainen kaivo täynnä raikasta, puhdasta vettä."