Sitten pappi nousi paikaltaan, pani turkin yllensä ja lähti ovea kohden.
Koko illan hän oli tuskanhiki otsalla etsinyt sanoja, joilla saisi aivan epäämättömästi näytetyksi, että Storm teki väärin, ei ainoastaan hänelle vaan koko pitäjällekin, ja että hän uudella yrityksellään vei sen turmioon. Mutta vaikka ajatuksia ja sanoja aivan tunkeili hänen päässään, ei hän saanut niistä kiinni eikä kyennyt niitä lausumaan, sillä hän oli kuin olikin mennyttä miestä.
Ovelle astuessaan hän huomasi Gertrudin, joka nurkassa leikki lasinkappaleillaan ja puupalikoillaan. Hän seisahtui katsomaan tytön aherrusta. Gertrud ei näyttänyt ensinkään kuunnelleen toisten keskustelua, hänen silmissään loisti ilo ja posket punoittivat heleämmin kuin muulloin.
Kun papin oma suru oli niin raskas, niin tytön iloinen huolettomuus häntä aivan kummastutti. Hän astui tytön luo ja kysyi: "Mitäs sinä Gertrud siellä häärit?"
Tyttö oli jo aikoja sitten saanut pitäjänsä valmiiksi.
Olipa hän sen jo purkanutkin ja alkanut uuden hankkeen.
"Olisittepa, kirkkoherra, tullut hiukkasen ennen!" hän sanoi. "Minulla oli niin kaunis pitäjä, ja siinä oli sekä kirkko että koulu."
"Mitäs sinä nyt sitten teet?"
"Niin, kun minä jo hävitin pitäjän, rupesin nyt tekemään Jerusalemia ja — —."
"Kuinka sinä sanoit?" pappi keskeytti. "Hävititkö sinä pitäjän rakentaaksesi sijaan Jerusalemin?"