Boon sitten uudelleen vaiettua Gertrud ojensi laihtuneen kätensä ja hiveli pari kertaa hänen kättään. "Sinä olet kovin hyvä, kun noudat minulle vettä", sanoi hän vienosti.
Auta armias Jumala minua, joka tässä uskottelen hänelle, että se muka on mahdollista, Boo ajatteli. Mutta kun Gertrud yhä vielä hiveli hänen kättään, ei hän voinut olla edelleenkin kertomatta, kuinka hän sitten kulkisi. "Sieltä minä jatkan suoraan eteenpäin, kunnes saavun Via Dolorosalle", hän sanoi. — "Sepä hyvä, siellähän ei koskaan ole paljon väkeä", huudahti Gertrud iloisesti. — "Siellä minä en tapaakaan muuta kuin pari vanhaa nunnaa", Boo reippaasti lisäsi. "Minä kuljenkin sitten ihan esteettömästi seraljiin ja vankiloihin saakka."
Tässä Boo vaikeni uudelleen, mutta Gertrud hiveli yhä hiljakseen hänen kättään. Siten hän ikään kuin äänettömästi pyysi häntä jatkamaan eteenpäin. Näyttääpä kuin hän tuntisi vähemmän janon vaivoja, kun minä edes kerronkaan hänelle olevani vettä noutamassa. Vielä minun täytyy kuvailla hänelle, kuinka minä siinä onnistun.
"Siellä vankilain lähellä minä uudelleen joudun meteliin ja väentungokseen", hän sanoi, "sillä kaiketi poliisi tapansa mukaan siellä raastaa mukanaan jotakin vankilaan vietävää varasta, ja silloin aina koko joukko kerääntyy ympärille asiasta juttelemaan." — "Sinä tietysti menet ohitse niin pian kuin voit", innostui Gertrud sanomaan. — "En minä ohitse mene, sillä silloin kaikki näkisivät, etten minä ole tämänmaalaisia, päinvastoin minä seisahdun kuuntelemaan, ikään kuin jotakin heidän pakinastaan ymmärtäisin." — "Mitä hyötyä siitä on, kun et mitään ymmärrä?" — "Ymmärtäisin kumminkin sen verran, että siitä varkaasta se puhe on."
"Kun sitten kaikki ovat siitä päässeet selville, ettei heillä muuta näkemistä ole kuin tuo rosvo, silloin joukko hajaantuu ja minä jatkan matkaani. Täältä kun vain käyn pimeän holviportin läpi, niin olen temppelitarhassa. Mutta se on varmaa, että juuri kun minä olen astumaisillani jonkun lapsinulikan yli, joka makaa sikeässä unessa keskellä katua, silloin joku poika ojentaa säärensä eteeni, niin että kompastun ja alan noitua ruotsiksi aika lailla. Minä tietenkin säikähdän hirveästi ja vilkuilen poikavekaroihin nähdäkseni, huomasivatko he mitään. Mutta ne eivät ole tietääkseenkään, maata kellettävät vain laiskoina katuliassa."
Gertrud piti yhä vielä kättään Boon kädenselällä, ja Boo tuli siitä aivan vallattomalle tuulelle, vilkastui niin, että saattoi sanoa ja tehdä mitä tahansa ollakseen hänelle mieliksi. Tämähän alkoi tuntua ihan siltä kuin hän juttelisi satua lapsille, ja hän alkoi omaksi huvikseen kuvittaa kertomustaan monilla seikkailuilla. Nyt minun on parasta tehdä tästä matkasta niin vaikuttava kuin suinkin, kun se kerran häntä huvittaa, hän ajatteli, sitten kai täytyy jollakin tavalla peruuttaa kaikki.
"Niin, sitten minä tulen päivänpaisteiselle, suurelle, avoimelle temppelipihalle, ja totta puhuen minä ensi hetkellä unohdan sekä sinut että kaivon ja veden, jota lähdin noutamaan." — "Mitäs ihmeen kummaa sinulle silloin tapahtuu?" kysyi Gertrud ja hymyili hänelle. — "Ei minulle tapahdu niin mitään", sanoi Boo aivan varmasti, "mutta kun siellä on niin kovin valoisata ja kaunista ja rauhallista juuri tultuani kaupungin hämärästä, en minä voi muuta kuin seisoa ja katsella ympärilleni. Ja siellähän onkin paljon katselemista, Omarin moskeija, joka seisoo korkeimmalla kummulla keskellä temppelialuetta, ja lukuisia pylväskatoksia ja kaariportteja ja porraskäytäviä ja kaivoja. Ja niin paljon muistoja johtuu mieleeni, kun ajattelen nyt seisovani juutalaisten vanhan temppelin paikalla, että kovin olisin iloinen, jos nuo maassa makaavat suuret kivilohkareet nousisivat puhumaan ja kertoisivat, mitä kaikkea siellä on tapahtunut."
"Mutta eiköhän sinun liene vaarallista seisoa paikallasi, kun näytät siellä niin oudolta", sanoi sairas. Gertrud kaiketi tahtoo, että minä pian tulisin vettä noutamasta, Boo ajatteli, hän on niin ihmeellisen innostunut, kuin ihan tosiaan kuvittelisi minun olevan menossa paratiisinkaivolle.
Mutta oikeastaan Boon oli käynyt samalla lailla hän oli niin viehättynyt kertomukseensa, että näki koko temppelitarhan edessään ja kuvaili seikkailujansa aivan kuin tositapahtumia.
"Niin on, mutta en minä enää seisokaan", hän sanoi, "kuljen jo Omarin moskeijan ohi ja sen eteläpuolella seisovien suurten mustain sypressien välitse ja sen ison vaskisen vesialtaan sivuitse, jonka sanotaan aikoinaan olleen Salomon temppelissä. Ja kaikkialla, minne menen, lojuu ihmisiä kivilaatoilla kuumimmassa päivänpaahteessa. Tuolla on lapsia leikkimässä, ja tuolla nukkuu laiskureita, ja dervishisheikki istuu maassa opetuslastensa keskellä. Hän huojuttelee ruumistaan edestakaisin puhuessaan heille, ja kun minä näen hänet, en voi olla ajattelematta: Tuolla lailla Jeesuskin muinoin istui tässä samassa temppelitarhassa selittäen opetuslapsille viisauttaan. Juuri kun minä siinä seison ja ajattelen tätä, nostaa dervishisheikki silmänsä maasta ja katsoo minuun. Arvaathan, että minä kovasti säikähdän hänen suuria, mustia silmiään, joilla hän näkee ihan ihmisen läpi." — "Kun ei hän vain näkisi, ettet sinä ole oikea vedenkantaja", Gertrud sanoi. — "Ei ole hätää, hän ei näytä ollenkaan kummastelevan nähdessään minut, mutta heti sen jälkeen minun täytyy kulkea parin oikean vedenkantajan ohi, jotka seisovat nostamassa vettä kaivosta. Ne huutavat minulle, ja minä käännyn ja viittaamalla näytän heille, että olen menossa moskeijaan. Ja sitten on takanani ihan äänetöntä." — "Mutta mitenkäs, jos he nyt huomaavat, ettet ole musleemi?" — "Minä käännyn vielä kerran ympäri katsomaan heitä, mutta he seisovat selin minuun ja haastelevat keskenään." — "Ovat tainneet huomata jotakin muuta, joka on merkillisempää kuin sinä." — "Niin taisivat tehdä."