INGMAR INGMARINPOIKA
Eräänä sunnuntai-iltana, kun taalalaiset olivat asuneet puolitoista vuotta Jerusalemissa, olivat he muiden siirtokuntalaisten kanssa kokoontuneet jumalanpalvelukseen. Jouluaika lähestyi ja talvi oli tullut, mutta päivä oli hyvin lämmin ja lauha, niin että suuren kokoussalin ikkunoita voitiin pitää auki.
Veisattiin paraikaa erästä Sankeyn laulua, kun portilta kuului ovikellon soitto. Se kilahti yhden ainoan kerran, niin heikosti ja vaatimattomasti, ettei sitä kukaan olisi kuullut, jolleivät ikkunat olisi olleet auki. Muuan oven likellä istuva nuori mies meni avaamaan, ja sen jälkeen ei enää ajateltu, kuka sieltä oli tullut.
Vähän ajan päästä kuului joku hyvin hitaasti ja varovaisesti raskain askelin nousevan marmoriportaita. Ehdittyään ylimmälle portaalle tulija kuului pysähtyvän pitkäksi aikaa. Hän tuntui seisovan siellä epäröivänä, ennen kuin vielä epäilevämmin lähti käymään leveän marmorilattian poikki kokoussalin ovelle. Vihoviimein hän tarttui oven kädensijaan ja painoi sitä alas. Silloin ovi aukeni noin neljännestuuman verran, eikä se näyttänyt tahtovankaan sen edemmäs siirtyä.
Askeleitten alkaessa kuulua olivat taalalaiset alentaneet ääniänsä kuullakseen paremmin, ja nyt he kaikki käänsivät kasvonsa oveen päin. Heistä oli niin tuttua tuo varovainen ovenavaamistapa. Heiltä vallan unohtui, missä olivat, tuntui siltä kuin olisivat istuneet kotona Taalainmaassa jonkun samanuskoisen tuvassa, mutta heti sen jälkeen heidän ajatuksensa palautuivat entiselleen ja he kääntyivät katsomaan laulukirjoihinsa.
Ovi työntyi nyt auki hiljaa ja narahtamatta, mutta sen ulkopuolella seisoja ei vielä tullut näkyviin. Katri Ingmarintyttären ja parin muun kasvoille lehahti punastus, mutta he koettivat kumminkin pitää ajatuksiaan koossa ja laulaa muiden mukana. Miehet taas alkoivat laulaa voimakkaammin ja järeämmällä bassolla kuin ennen, mutta eivät koettaneetkaan pysyä äänessä.
Kun ovi viimein oli avautunut noin jalan verran, näkyi siitä pitkä, ruma mies, joka alkoi työntäytyä sisään tuosta kapeasta välistä. Hän tuli sisään hyvin nöyränä ja ryhdittömänä, ja ollakseen kaikin mokomin häiritsemättä jumalanpalvelusta hän ei uskaltanut käydä peremmäs, vaan jäi ihan kynnyksen viereen seisomaan pää kumarassa ja ristissä käsin.
Hänellä oli yllään musta hieno verkapuku, joka oli pussillaan ja syvissä poimuissa. Ruttuisten kalvosimien alta pistivät esiin suuret ja känsäiset kädet, joissa suonet pullottivat korkealla pinnasta. Hänen isoissa teerenpilkkuisissa kasvoissaan pistivät heti silmään valkeat kulmakarvat, lerpallaan ulkoneva alahuuli ja kireälle puristunut suun ympärys.
Samassa kun vastatullut astui ovesta sisään nousi Ljungo Björn ylös ja veisasi sitten seisoallaan. Sekunnin päästä nousivat vanhat ja nuoret taalalaiset ja veisasivat seisoallaan samoin kuin Ljungo Björn. He pitivät värähtämättä kasvojansa aivan likellä kirjaa, eikä pieninkään hymynpiirre niitä kirkastanut. Silloin tällöin vain joku vilkaisi ovenpielessä seisovaan vastatulleeseen.
Mutta veisuu kohosi äkkiä voimakkaaksi, samoin kuin tulenliekki viriää tuulenpuuskassa. Neljä Ingmarintytärtä, joilla jokaisella oli kaunis ääni, lauloivat ylinnä, ja veisuussa oli ennen kuulumaton riemastus ja into.