"Minä näen nyt, kuinka se moskeijanhoitaja, jolla oli se kaunis ketunnahkaturkki, antaa käskyjä väelle", hän jatkoi. "Jotkut silloin tempaavat tikarinsa vyöstään ja syöksyvät kimppuuni. He aikovat kai heti paikalla nutistaa minut hengiltä. Mutta se on ihmeellistä, etten minä pelkää omasta puolestani, sitä vain varoittelen, etteivät vettä läikyttäisi. Ja noiden miesten hyökätessä kimppuuni minä tietenkin lasken vesisangot maahan ja asetun itse niiden eteen. Ja kun he ovat ihan likelläni, minä paiskaan käsivarsin sivaltamalla heidät kumoon. He näyttävät aika ällistyneiltä kellahtaessaan maahan; eivätpä ennalta tienneet, miten taalalaisen kanssa on tapeltava."
"Mutta pian he ovat uudelleen pystyssä, ja toisia tulee lisää. Ja nyt heitä on niin monta, että minä selvästi näen joutuvani alakynteen." — "Mutta silloin se dervishisheikki varmaankin astuu esiin", virkkoi Gertrud. Tätä ajatusheittoa Boo heti käytti. — "Niin, hän astuu esiin hyvin hiljaa ja arvokkaasti ja sanoo muutaman sanan väkijoukolle, joka heti lakkaa minua uhkailemasta ja ahdistamasta." — "Minäpä tiedän vallan hyvin, mitä hän sitten tekee", Gertrud sanoi. — "Hän katselee sitten minuun kirkkain, tyynin silmin", sanoi Boo. — "Ja entäs sitten?" — Boo koetti keksiä jotakin, mutta oli aivan neuvoton. "Niin, sinähän sen olet jo arvannut", hän sanoi houkutellakseen Gertrudia puhumaan.
Gertrud näki koko tapahtuman ihan selvästi edessään. Hän ei hetkistäkään epäröinyt. "Sitten hän työntää sinut syrjään", hän sanoi, "ja katsoo vesisankoon." — "Ihan niin, juuri niin hän tekee", sanoi Boo. — "Hän katselee paratiisinkaivosta otettua vettä", sanoi Gertrud vielä varmuudeksi. Mutta ennen kuin hän ennätti mitään lisätä, oli Boo itse sitä tietämättään siirtynyt hänen ajatusjuoksuunsa, niin että hän yht'äkkiä selvästi tiesi, miten Gertrud oli mielessään kuvitellut hänen selviämisensä seikkailusta. Hän alkoi itse hyvin innokkaasti kertoa.
"Ymmärräthän, Gertrud, ettei sangoissa ollut mitään muuta kuin silkkaa vettä, kun minä niitä kannoin El Aksan kaivolta, ei muuta kuin silkkaa vettä." — "Mutta entäs nyt?" — "Kas, kun tuo mies kumartuu niihin katsomaan, näkee hän vedessä pari puunoksaa." — "Tietysti", Gertrud sanoi, "ihan niin minäkin uskoin käyvän. Ja niissä oksissa on harmahtavia lehtisilmuja, etkös näekin?" — "Kyllä minä näen." — "Tuo dervishi on kaiketi jonkinlainen ihmeentekijä." — "Niin kai hän on", Boo vakuutti, "ja hyvä ja armelias hän on myöskin."
"Kun hän nyt kumartuu alas ja ottaa oksat vedestä ja nostaa niitä ilmaan", sanoi Gertrud, "puhkeavat lehdet silmuistaan ja muuttuvat ihmeen kauniin vihreän värisiksi." — "Ja sitten väkijoukosta kajahtaa riemastunut huuto", kiiruhti Boo jatkamaan, "ja nuo kauniit lehdet kädessään dervishi menee moskeijan hoitajan luokse. Hän viittaa lehviin ja viittaa minuun. Siitä on helppo käsittää mitä hän sanoo: 'Tuo kristitty mieshän on nostanut lehtiä ja oksia paratiisista. Ettekö jo huomaa, että hän on Jumalan turvissa ja ettei häntä ole lupa surmata!' Sitten hän tulee minun luokseni, yhä vielä pitäen välkkyviä lehtiä kädessään. Minä näen niiden loistavan päivänpaisteessa, niiden väri vaihtuu milloin vaskenpunaiseksi, milloin siniseksi kuin teräs. Hän auttaa korentoa olalleni ja viittaa minulle luvan lähteä. Ja minä menen niin nopeasti kuin voin, mutta en malta olla monet kerrat katsomatta taakseni. Ja yhä vielä hän seisoo väkijoukon keskellä pitäen välähteleviä lehviä koholla ilmassa, ja väki katselee niitä liikahtamatta paikaltaan. Ja siinä hän seisoo vielä minun ehdittyäni pois temppelintarhasta."
"Oi, Jumala häntä siunatkoon", sanoi Gertrud hymyillen Boolle. "Nyt sinä varmaankin saat esteettä tuoduksi kotiin paratiisinkaivon veden."
"Niin", Boo vastasi, "nyt ei enää mitään pysähdyksiä tapahdu, vaan minä pääsen onnellisesti kotiin."
Samassa Gertrud kohotti odottavasti päätään ja hymyili uudelleen. Voi hyvä isä, nyt hän varmaan uskoo, että vesi on jo täällä! ajatteli Boo. Kuinka hirveän pahasti minä teinkään, kun häntä uskottelin. Varmasti hän nyt kuolee, kun minä hänelle sanon, ettei täällä olekaan sellaista vettä kuin hän kaipaa.
Hän sieppasi hädissään pöydällä seisovan vesilasin, saman, jota Betsy oli tarjonnut Gertrudille, ja ojensi sen hänelle. "Tahdotko nyt, Gertrud, maistaa paratiisin vettä?" hän sanoi tuskasta vapisevalla äänellä. Melkein hän säikähti, kun Gertrud nousi istumaan ja tarttui molemmin käsin lasiin. Hän joi halukkaasti puoli lasillista. — "Siunatkoon Jumala sinua", hän sanoi, "nyt minä saan elää." — "Vähän ajan perästä saat juoda lisää", sanoi Boo. — "Mutta sinun täytyy antaa tätä vettä toisillekin sairaille, jotta hekin paranisivat", sanoi Gertrud. — "Ei", sanoi Boo, "paratiisinkaivon vesi on vain sinua varten. Sitä ei kukaan muu saa juoda." — "Mutta maista nyt ainakin sinä itse, kuinka hyvää se on", sanoi Gertrud. — "Kyllä minä maistankin", sanoi Boo. Hän otti Gertrudilta lasin, käänsi sitä niin, että hänen huulensa sattuivat samaan kohtaan, jota Gertrudin huulet juuri olivat koskettaneet, ja katseli Gertrudia onnesta loistavin silmin.
Mutta ennen kuin hän ehti lasin tyhjentää, oli Gertrud vaipunut takaisin päänalaiselleen ja nukahtanut kevyesti ja silmänräpäyksessä niinkuin lapsi.