Äkkiä hän huomasi itsekin juuri kaikkein vähimmän sitä toivovansa, että tämä kirje joutuisi vaimon nähtäväksi. Ei millään muotoa, sillä siitähän Barbroo saisi tietää, ettei hän itsekään usko kykenevänsä lupausta täyttämään. Näinkö kehnosti hän vaimoltaan pyytäisi päästä pahaa työtään sovittamasta!
Ingmar keräsi kirjoitetut lehdet kokoon ja pisti ne taskuunsa. "Tarpeetonta minun taitaa olla tätä kirjettä valmiiksi kirjoittaa", hän sanoi.
Hän puhalsi lampun sammuksiin ja lähti pois puusepän työpajasta. Yhä vielä hän oli alakuloisen ja onnettoman näköinen, mutta nyt hän oli lujasti päättänyt noudattaa vaimonsa tahtoa.
Hän tuli pihalle ja näki aivan vieressään pienen takaportin, joka oli avoinna. Oli jo helottavan kirkas aamu. Hän asettui portille seisomaan ja hengitti raitista ilmaa. Eipä nyt enää taida olla makuuaikaa, hän ajatteli. Päivänvalo hiipi pujottelevina säteinä mäkien rinteitä alas. Ne peittyivät peittymistään ruskeanpunertavaan kimmellykseen, ja muuten kaikki, mitä hän näki, vivahteli joka minuutti uusissa väreissä.
Ingmar näki silloin Gertrudin laskeutuvan Öljymäen tällä puolella olevilta kukkuloilta. Auringonsäteet seurasivat häntä ja kietoutuivat hänenkin ympärilleen. Hän käveli kevein askelin, ikäänkuin sisällisen onnen kannattamana, ja tuo loistava hohde seurasi häntä ikään kuin se olisi hänestä lähtenytkin.
Ja Gertrudin jäljestä Ingmar näki tulevan pitkän miehen hiipivin askelin. Mies pysytteli vähän matkan päässä, seisahtui väliin ja katsoi muualle, mutta selvästi hän näkyi vartioivan Gertrudia.
Ingmar näki piankin, kuka mies oli, ja samassa hän käänsi silmänsä maahan ja alkoi mietiskellä.
Silloin hänelle selvisi monta seikkaa, joita hän eilen oli kummastellut, ja suuri ilo valtasi hänen sydämensä.
"Nyt minä alan ymmärtää, että Jumala tahtoo auttaa minua", hän sanoi.