Eräänä iltana vähää ennen pimeän tuloa Gertrud kulki katua pitkin Jerusalemin sisäosissa. Silloin hänen huomionsa kiintyi pitkään, solakkaan mieheen, joka käveli hänen edellään, yllään pitkäliepeinen musta viitta. Gertrud luuli huomaavansa hänessä jotakin omituista, vaikk'ei oikein tiennyt missä suhteessa. Eihän ainakaan siinä, että hänellä oli vihreä turbaani, josta päättäen hän oli profeetan jälkeläisiä; sellaisia päähineitä kyllä vähän väliä näki Jerusalemin kaduilla. Enemmänkin huomattavaa hänessä oli, ettei hän pitänyt tukkaansa ajeltuna eikä sykerölläkään turbaanin sisässä, niinkuin itämailla muuten on tapana, vaan antoi sen riippua vapaasti hartioilla tasapitkinä suortuvina.
Gertrud kulki yhä ja seurasi miestä silmillään eikä voinut olla toivomatta, että hän kääntyisi ympäri, jotta hänen kasvonsa näkyisivät. Silloin muuan nuorukainen tuli miestä vastaan, kumarsi syvään, suuteli hänen kättään ja jatkoi matkaansa. Mustapukuinen seisahtui hetkiseksi ja kääntyi katsomaan tuota miestä, joka oli niin nöyrästi häntä tervehtinyt, ja sillä tavalla Gertrudin toive täyttyi.
Gertrudin hengitys melkein salpautui iloisesta hämmästyksestä. Hän jäi liikahtamatta seisomaan ja painoi kättä sydämelleen. "Sehän on Kristus!" hän sanoi. "Sehän on Jeesus Kristus, jonka minä kohtasin metsäpuron rannalla!"
Mies jatkoi heti matkaansa. Gertrud yritti seurata häntä, mutta hän poikkesi nyt väkirikkaalle kadulle, jolla hän kohta hävisi jäljettömiin. Silloin Gertrudkin kääntyi uudelleen siirtokunnan talolle päin. Hän kulki hyvin hitaasti ja seisahtui vähän väliä, jääden nojaamaan jotakin seinää vasten ja sulkien silmänsä.
"Kun minä nyt vain voisin säilyttää sen muistissani", hän sanoi itsekseen hymisten, "kunpa minä aina näkisin edessäni hänen kasvonsa!"
Hän koetti painaa silmiinsä, minkä oli nähnyt, niin että se pysyisi niissä kuin poltettuna. "Hänellä oli hieman harmahtava parta", hän kertasi itsekseen, "se oli vallan lyhyt ja kaksijakoinen. Hänellä oli soikeat kasvot, nenä oli pitkä ja otsa leveä, mutta ei varsin korkea. Ja hän oli ihan ilmeinen Kristuksen kuva, sellainen kuin olen nähnyt hänet maalattuna ja kuin hän oli tullessaan metsätiellä vastaani, paitsi että hän nyt oli vieläkin kauniimpi ja jalomman näköinen. Hänen silmissään leimusi kuin tuli ja valtava voima, ja niiden ympärillä oli paljon pimeyttä ja myöskin paljon ryppyjä. Niin, hänen silmiensä ympärillä oli kaikkea, sekä viisautta että rakkautta, surua ja sääliä, ja vielä jotakin enempääkin, ikään kuin niiden silmien näkövoima joskus voisi kantaa kauas taivasten halki Jumalaan ja hänen enkeleihinsä saakka."
Gertrud oli koko kotimatkan vallan hurmaantuneena. Sellaista mielenvaltaavaa onnea hän ei ollut tuntenut siitä päivästä lähtien, jolloin oli kohdannut Kristuksen metsäniityllä. Hän käveli eteenpäin kädet ristissä ja katse kohotettuna ja näytti kuin ei olisikaan enää kulkenut maassa, vaan pilvien päällä ja sinisessä ilmassa. Kristuksen kohtaaminen täällä Jerusalemissa, se merkitsi vielä paljoa enempää kuin hänen ilmestyksensä Taalain sydänmaalla. Siellä hän oli näkynä liitänyt Gertrudin ohi, mutta tämä hänen esiintymisensä nyt osoitti, että hän oli palannut vaikuttamaan ihmisten joukossa.
Niin, tämä Kristuksen tuleminen, se oli niin suuren suuri tapahtuma, ettei hän kyennyt sen koko merkitystä yhdellä kertaa käsittämään, mutta rauhaa ja riemua ja autuutta se tieto hänelle ensinnä tuotti.
Kaupungista tullessaan ja lähestyessään siirtokunnan taloa Gertrud tapasi Ingmar Ingmarinpojan. Ingmar käytti yhä vielä hienoa mustaa pukuaan, joka niin huonosti sopi yhteen hänen känsäisten käsiensä ja luisevien piirteittensä kanssa, ja kulki raskaasti ja haluttoman näköisenä.
Heti ensi hetkestä, jolloin Gertrud näki Ingmarin Jerusalemissa, hän oli alkanut ihmetellä, miten hän kerran oli ollut niin Ingmariin kiintynyt. Samoin oli hänestä tuntunut kummalta, miten hän kotona ollessaan oli voinut pitää Ingmaria sellaisena suurmiehenä. Silloinkin kun Ingmar oli ihan köyhänä, oli Gertrud kaikkien muiden tavoin ollut sitä mieltä, ettei koskaan voisi päästä hienompiin naimisiin. Mutta täällä Jerusalemissa Ingmar näytti vain melkein moukkamaiselta. Gertrud ei enää ymmärtänyt, mikä puoli Ingmarissa hänestä kotipitäjässä oli näyttänyt niin merkilliseltä.