Keskipihalla istuvat miehet huusivat yhä edelleen: Allah, Allah, samalla heitellen päätään edestakaisin. He liikkuivat yhä nopeampaan tahtiin, heidän otsansa olivat kihonneet täyteen hikipisaroita, ja allah-huudot tulivat korahtaen heidän rinnoistaan.
He jatkoivat tätä yhtä mittaa useita minuutteja, kunnes heidän johtajansa teki kädellään pienen liikkeen, joka pysäytti heidät yht'äkkiä.
Gertrud oli painanut silmänsä maahan, jottei hänen tarvitsisi nähdä heidän itsekidutustaan. Kun se oli loppunut, nosti hän silmänsä ja sanoi Ingmarille: "Nyt hän kaiketi alkaa puhua. Oi, kun olisin niin onnellinen, että ymmärtäisin hänen saarnansa! Mutta minun täytyy tyytyä siihen, että saan kuulla hänen ääntään."
Hiljaisuutta kesti vain hetken, sillä johtaja antoi kohta merkin ja hänen seurueensa alkoi uudestaan huutaa: Allah, Allah! Tällä kertaa heidät määrättiin heiluttamaan koko yläruumistaan eikä vain päätä. Pian se taas kävi täyttä vauhtia. Tuo mies, jolla oli niin tenhoavat kasvot ja kauniit Kristuksen-silmät, ei välittänyt mistään muusta kuin saisi seurueensa tekemään yhä kiihkeämpiä liikkeitä. Hän antoi heidän jatkaa monta minuuttia yhtä mittaa. He kestivätkin ikään kuin ihmevoiman avulla paljoa kauemmin kuin mihin ihmistarmon luulisi riittävän. Kamalaa oli katsoa noita puolikuolleita miehiä, jotka olivat riehuneet yli voimainsa, ja kuulla heidän läkähtyvistä kurkuistaan ähkyen pusertuvia huutoja.
Pysähdyttiin vähäksi aikaa, sitten reutovat liikkeet alkoivat uudestaan, ja sitten taas pysähdyttiin.
"Kai nuo miehet ovat kauan harjoitelleet, ennen kuin ovat tottuneet tuollaiseen reistailuun."
Gertrud katsahti Ingmariin avuttomana ja hiukan hädissään. Hänen huulensa vähän vavahtelivat. "Mitä sinä luulet, milloinkahan tämä loppuu?" hän kysyi. Sitten hän kääntyi katsomaan tuota ryhdikästä olentoa, joka käskevänä seisoi seuralaistensa keskessä, ja toivo elpyi hänessä uudelleen. "Kohta nyt sairaita ja onnettomia saapuu tänne häneltä apua hakemaan", sanoi hän hartaasti. "Ja minäkin saan nähdä hänen parantavan spitaalisten haavoja ja antavan sokeille näön takaisin."
Mutta dervishi jatkoi aloittamaansa tapaan. Hän viittasi kaikkia nousemaan seisoalleen, ja nyt alkoi vielä rajumpia liikkeitä. Kaikki seisoivat samalla paikallaan, mutta tempoilivat ruumisraukkojaan aivan vimmattuina. Silmät tuijottivat verestävinä päässä, useat miehistä eivät enää näyttäneet tietävän missä olivat, ruumiit heiluivat rentoina edes ja taas, ylös ja alas yhä nopeammin ja nopeammin.
Vihdoin, kun he olivat istuneet jo pari tuntia, Gertrud tuskissaan tarttui Ingmarin käsivarteen. "Eikö hänellä sitten ole mitään muuta heille opetettavaa?" hän kuiskasi.
Sillä nyt hän alkoi huomata, ettei tuolla miehellä, jota hän oli luullut Kristukseksi, ollut muuta opetettavaa kuin nuo mielettömät ruumiinliikkeet. Hän ei muuta ajatellutkaan kuin kiihottaa ja yllyttää noita puolihulluja. Kun joku heistä osasi väännellä ruumistaan kiihkeämmin ja kestävämmin kuin toiset, sen hän muutti piirin etumaiseksi ja antoi siinä ähkiä ja kumarrella esinäyttäjänä muille. Itsekin hän alkoi kiihkoutua. Hänenkin ruumiinsa alkoi rimpuilla ja kiemuroida ikään kuin hän ei olisi kyennyt sitä hillitsemään.