Gertrud ei ollut huomannut, mistä hän tuli. Hän melkein kirkaisi, kun mies äkkiä ilmaantui hänen näkyviinsä. "Niin niin, hän se on!" hän huudahti painaen kätensä ristiin.
Hän katsoa tuijotti hetken aikaa tuohon mieheen, joka seisoi liikahtamatta silmät maahan luotuina ikään kuin rukoileva. Ja kuta kauemmin hän katsoi, sitä varmemmaksi hänen uskonsa kävi.
"Etkö sinäkin, Ingmar, näe, ettei hän ole tavallinen ihminen?" hän kuiskasi, ja Ingmar vastasi samalla lailla kuiskaten: "Eilen ensi näkemällä minäkin luulin häntä tavallista ihmistä suuremmaksi."
"Minä tunnen autuutta jo häntä katsellessani", Gertrud sanoi. "Niin paljon hän ei voisi minulta pyytää, kuin minä olisin valmis hänen puolestaan tekemään."
"Se kaiketi sen tekee, kun me olemme tottuneet ajattelemaan Vapahtajaa juuri tämän näköiseksi", sanoi Ingmar.
Mies, jota Gertrud luuli Kristukseksi, seisoi nyt ryhdikkäänä ja käskevänä seuralaistensa keskessä. Sitten hän teki kädellään pienen liikkeen, ja yht'äkkiä alkoivat kaikki ne, jotka istuivat piirissä hänen ympärillään, kovalla äänellä huutaa: Allah, Allah! Samalla he kaikki alkoivat heiluttaa päätään, heittivät sitä nopealla nykäyksellä oikeaan ja vasempaan, oikeaan ja vasempaan. Kaikki tekivät liikkeensä tahdissa ja huusivat joka heilauksella: Allah, Allah! Keskessä seisova mies pysyi aivan hiljaa, osoittaen vain tahtia hiukan päätään kumartamalla.
"Mitä tämä on?" Gertrud sanoi, "mitä tämä on?"
"Olethan sinä, Gertrud, ollut Jerusalemissa kauemmin kuin minä", Ingmar sanoi, "itse kai sinä tämän paremmin tiedät."
"Olen kuullut puhuttavan muutamista, joita sanotaan tanssijadervisheiksi", Gertrud sanoi, "tämä on varmaan heidän jumalanpalvelustaan."
Hän istui ääneti ajatellen ja sanoi sitten: "Tämä on vain alkua, kenties se on tässä maassa tapana, niinkuin meillä on tapana alkaa jumalanpalvelus virrellä. Tämän loputtua hän kyllä alkaa selittää oppiansa. Voi voi, miten iloiseksi minä tulen, kun saan kuulla hänen ääntään!"