Ingmar jatkoi äänettömänä kulkuaan rankkasateessa eikä vastannut tähän enempää kuin muihinkaan Gertrudin puheisiin. Kaiketi se on niin, ettei hän usko minun löytäneen Kristusta, ajatteli Gertrud, mutta mitäpä siitä, koska hän kerran saattaa minut hänen luokseen. Hiukkasen vain vielä malttia, niin minä kohta näen maailman kaikkien kansojen ja ruhtinasten polvistuvan hänen, Vapahtajan, eteen.
Ingmar vei Gertrudin kaupungin muhamettilaisosaan, ja he kulkivat siellä monta pimeää ja mutkikasta katua. Vihdoin hän pysähtyi ja työnsi auki korkeassa, ikkunattomassa seinässä olevan matalan portin. He kulkivat pitkän käytävän läpi ja joutuivat valaistuun pihaan.
Muutamia palvelijoita hääri yhdessä nurkassa, ja pari vanhaa äijää istui kyyryssäselin kivipenkillä seinän vieressä, mutta kukaan ei edes katsahtanut Ingmariin ja Gertrudiin. He istahtivat toiselle penkille, ja Gertrud alkoi tarkastella ympäristöä. Tällaisia pihoja hän oli monta kertaa nähnyt Jerusalemissa. Katettu pilarikäytävä kiersi sitä joka puolelta, ja avoimen keskikohdan yli oli pingotettu suuri, likainen vaatekappale, joka oli monesta kohden repeillyt siekaleiksi.
Koko talo näytti aikanaan olleen rikkaan ja arvokkaan miehen asuntona, vaikka se nyt oli rappiolla. Pilarit olivat sen näköisiä, kuin ne olisivat otetut jostakin kirkosta. Alkuaan niiden päädyt varmaankin olivat olleet kauniisti koristeltuja, mutta nyt ne kaikki olivat rikkoutuneet pahanpäiväisiksi. Seinien kalkitus oli pilalla, ja likaisia vaateresuja törötti ikkuna-aukoista. Seinävierelle oli yhteen kohtaan kasattu joukko vanhoja laatikoita ja kanahäkkejä.
Gertrud kysyi kuiskaten Ingmarilta: "Oletko varma, että minä tässä paikassa saan nähdä hänet?"
Ingmar nyökäytti päätään. Hän viittasi Gertrudille pariakymmentä karitsantaljamattoa, jotka oli levitetty piiriin keskelle pihaa. "Tuolla minä hänet eilen näin oppilastensa kanssa", hän sanoi.
Gertrud näytti hieman tyytymättömältä, mutta kohta hän uudestaan hymyili. "Onpa omituista", hän sanoi, "kun aina tekisi mieli odottaa häntä kunniassa ja loistossa. Mutta sellaisesta hän ei huolikaan, vaan tulee alhaisena ja köyhänä köyhien pariin. Mutta ymmärräthän sinä, etten minä ole juutalaisten kaltainen siinä, etten tunnustaisi häntä, kun hän ei tahdo esiintyä maailman ruhtinaana ja herrana."
Vähän ajan kuluttua tuli muutamia miehiä kadulta. He kävelivät hitaasti keskipihalle ja jäivät karitsantaljoille istumaan. Kaikki pihalle tulijat olivat pukeutuneina itämaiseen tapaan, mutta kaikessa muussa he olivat hyvin erilaisia. Toiset olivat nuoria, toiset vanhoja, muutamilla oli kalliit turkiskaulukset ja silkkiviitat, toiset taas kävivät köyhän vesimiehen tai maatyöläisen puvussa. Sitä mukaa kuin he saapuivat, alkoi Gertrud puhua vuoron perään jokaisesta ja antaa heille nimet.
"Katsohan, tuo on Nikodeemus, joka tuli yöllä Jeesuksen luo", hän sanoi vanhasta ylhäisestä miehestä, "ja tuo isopartainen mies on Pietari, ja tuolla näet Arimatian Joosefin. Kas, nytpä minä vasta alan ymmärtää, mihin tapaan Jeesuksen opetuslapset oikein olivat koossa hänen ympärillään. Tuo, joka istuu kauempana, silmät maahan luotuina, on Johannes, ja tuossa on Juudas, tuo mies, jonka punainen tukka leuhottaa huopahatun alta. Mutta katsopa noita kahta kirjanoppinutta, jotka istuvat kyyryssäselin kivipenkillä ja polttelevat vesipiippuaan eivätkä näytä välittävän siitä, mitä saavat kuulla. Ne eivät usko häneen, ne ovat tulleet tänne vain uteliaisuudesta tai väitelläkseen hänen kanssaan."
Gertrudin vielä jatkaessa tällaista puheluaan oli piiri tullut täyteen. Kohta sitten saapui sekin, jota he odottivat, ja asettui piirin keskeen.