"Siitä saakka kun sinä hänestä kerroit, olen kävellyt edestakaisin tuota samaa katua odottamassa häntä", Ingmar sanoi. — "Mutta sittenhän sinäkin, ystäväni, uskoit minua", sanoi Gertrud ja tuli hyville mielin. Entinen usko leimahti hänessä uudestaan vallan varmaksi. — "Enhän minä tosiaan ole niitä, joiden on kovin helppo uskoa", sanoi Ingmar.
"Oletko ikipäivinä nähnyt sellaisia kasvoja?" Gertrud kysyi. — "En", vastasi Ingmar, "en koskaan ole sellaisia kasvoja nähnyt." — "Eikö sinunkin käynyt niin, että nyt näet ne, menitpä minne tahansa?" — "Niin näenkin, se on kyllä totta." — "Etkö sinäkin nyt usko, että hän on Kristus?" Ingmar vältteli antamasta siihen suoraa vastausta. — "Oma asiansahan on näyttää, kuka hän on."
"Voi voi, kun vielä kerran voisi hänet nähdä!" sanoi Gertrud. Ingmar seisoi vähän aikaa epäröivän näköisenä. — "Kyllähän minä tietäisin, missä hän tänä iltana oleksii", hän sanoi vaatimattomasti. Heti paikalla Gertrud leimahti kuin liekkiin. — "Mitä ihmettä sinä sanotkaan, ettäkö tiedät, missä hän on? Sittenhän sinä saatatkin minut sinne, jotta saan nähdä hänet uudelleen." — "Mutta nyt on pilkkopimeä yö", sanoi Ingmar, "on vähän vaarallista mennä Jerusalemiin näin myöhällä." — "Ei se mitään tee", Gertrud sanoi, "olen minä käynyt sairasten luona myöhempäänkin."
Gertrudin oli hyvin vaikeata saada Ingmar suostumaan. "Pidätkö sinäkin minua hulluna, vai minkä vuoksi et tahdo lähteä kanssani", hän sanoi, ja hänen silmänsä muuttuivat hyvin tummiksi ja vaarallisen pistäviksi. — "Olin tyhmä kun sanoinkaan sinulle, että olin hänet löytänyt", sanoi Ingmar, "mutta nyt minä luulen olevan parasta lähteä mukaasi." Gertrud ihastui siitä niin, että kyynelet nousivat hänen silmiinsä. — "Mutta meidän täytyy koettaa päästä täältä muiden huomaamatta ulos", hän sanoi. "En tahdo kertoa tästä kenellekään, ennen kuin näen hänet kerran vielä."
Hyväksi onneksi hän löysi lyhdyn, ja vihoviimein he pääsivät matkalle. Ulkona kävi kova myrsky ja satoi rankasti, mutta siitä Gertrud ei välittänyt. "Onko sitten ihan varmaa, että minä tänä iltana saan nähdä hänet?" hän sanoi vähän väliä. "Oletko vallan varma, että minä saan hänet nähdä?"
Gertrud puheli yhtä mittaa. Nyt hänen ja Ingmarin välit taasen näyttivät olevan vallan eheinä, taas hän luotti Ingmariin yhtä täydellisesti kuin ennen aikaan. Hän kertoi hänelle kaikista niistä aamuista, joina hän oli käynyt Öljymäellä odottamassa. Hän kertoi myöskin, kuinka tuskallista oli, kun välistä uteliaita ihmisiä tuli sinne hänen ollessaan polvillaan ja katsoessaan taivasta kohti. "Ei minusta ole ollut hauskaa, kun kaikki ovat niin omituisesti katsoneet minuun aivan kuin minä olisin mielipuoli. Mutta minähän tiesin niin vallan varmaan, että Kristus tulee, ja enhän minä silloin voinut olla menemättä sinne häntä odottamaan.
"Olisi minusta tosin ollut mieluisampaa, että hän olisi suurivaltaisena ja loistavana astunut esiin aamun pilvestä", hän sanoi, "mutta mitä minä siitä välitän, kun kerran Hän on tullut. Mitä se tekeekään, vaikka Hän tulee pimeänä talviyönä, tuleehan kuitenkin päivä ja kirkas aamu heti kun Hän näyttäytyy.
"Ja sinä miekkoinen, Ingmar, osuit tulemaan tänne juuri kun hän alkoi esiintyä ja vaikuttaa! Sinä olet onnellinen, sinun ei tarvinnut odottaa. Sinä tulet juuri parhaaseen aikaan."
Gertrud seisahtui äkkiä ja kohotti lyhtyä, niin että sen valo sattui Ingmarin kasvoihin. Ingmar kulki raskaasti synkkämielisen näköisenä. "Kovin sinä, Ingmar, olet käynyt vanhaksi tänä vuonna", hän sanoi. "Kyllä ymmärrän, että olet itseäsi kiusannut tunnonvaivoilla minun tähteni. Mutta unohda sinä ihan tykkänään se, että olet minulle pahaa tehnyt. Se kaikki kävi Jumalan tahdon mukaan. Se oli Jumalan suuri armo meitä molempia kohtaan. Hän tahtoi viedä meidät Palestiinaan juuri oikeaan suureen aikaan.
"Kyllä isä ja äitikin nyt tulevat hyvillensä, kun he oikein pääsevät Jumalan tarkoituksesta selville", Gertrud jatkoi. "Niin, eivät he minulle ole kirjoittaneet yhtään pahaa sanaa minun karkuunlähtöni johdosta, he ymmärsivät kyllä, etten minä voinut tulla kotona toimeen, mutta sinulle tiedän heidän olleen hyvin katkeria. Mutta kyllä he nyt leppyvät molempiin lapsiin, jotka heidän tuvassaan kasvoivat. Uskotko, mitä minä luulen, että he ovat enemmän surreet sinua kuin minua?"