Tie kiipeili mäkeä ylös, toista alas. Aina yhdelle mäenhuipulle päästyä jo toinen näkyi kaukana odottamassa. Ingmaria väsytti joskus kovasti, mutta tuo vieras voima häntä yhä kuljetti eteenpäin. Hän ei malttanut pysähtyä edes minuutiksikaan lepäämään.
Tällä lailla Ingmar kulki eteenpäin tunnin toisensa jälkeen. Kuinka kauan hän jo oli kävellyt, sitä hän ei tiennyt, mutta kukkuloista ei vieläkään tullut loppua. Aina jonkin kukkulan huipulle saavuttuaan hän ajatteli nyt vihdoinkin olevansa niin etäällä, että siltä jo näkisi Saaronin laakson ja sen takana avautuvan meren. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin kukkulajonoja, jotka työntyivät esille toinen toisensa takaa.
Ingmar veti kelloaan. Kuunpaiste oli niin kirkas, että hän vallan
selvästi erotti numerot ja viisarit. Kello oli yhdentoista tienoilla.
Voi, niinkö paljon se jo on, hän ajatteli. Ja minä kun olen vielä
Juudan vuoristossa!
Yhä kiihkeämpi hätä valtasi hänet. Hän ei enää voinut käydä, hänen täytyi lähteä juoksuun. Hän huohotti, veri jyskytti ohimoissa, ja sydän reutoi. Minä menen vallan turmiolle, tätä tällaista menoa minä en kestä, hän sanoi, mutta sittenkin hän juoksi.
Hän juoksi kovaa vauhtia pitkää mäen vierua alas. Tie oli kuutamoisilla kohdilla tasainen ja sileä, eikä hän pelännyt mitään vaaraa. Mutta laakson pohjassa hän joutui yht'äkkiä pilkkopimeään varjoon. Siellä hän ei nähnyt yhtä selvästi eteensä, mutta juoksi siitä huolimatta. Silloin hän iski jalkansa kiveen ja kompastui.
Hän hypähti paikalla pystyyn, mutta tunsi heti satuttaneensa polveensa niin pahasti, että vain vaivoin pääsi käymään. Hän meni kontaten tienviereen istumaan. Kyllä kai se pian paranee, hän ajatteli, mutta nyt minun ensinnä täytyy levähtää vähän aikaa.
Yhdellä paikalla istuminen hänestä kuitenkin oli melkein mahdotonta.
Tuskin hän malttoi odottaa edes hengityksensä asettumista.
Kyllä minä huomaan, etten ole omassa vallassani, hän sanoi. Tuntuu ikään kuin joku minua kädestä pitäen vetäisi Jaffaa kohti.
Hän nousi taas seisoalleen. Polvessa tuntui kovia tuskia, mutta siitä hän ei välittänyt, kun vain matka edistyi. Hänen vähän kuljettuaan polvi kerrassaan herpaantui, ja hän jäi keskelle tietä makaamaan.
"Nyt minun voimani on lopussa", hän kaatuessaan sanoi, puhutellen sitä voimaa, joka oli häntä kiiruhtanut. "Keksi nyt sinä Jumalan nimeen jokin keino minun avukseni."