Tätä sanoessaan Ingmar kuuli hyvin etäältä pyörivien rattaiden jyryä. Se lähestyi tavatonta vauhtia häntä kohti. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän sitä kuuli, se jo ehti aivan hänen likelleen. Hän kuuli kavioiden paukkeesta, että hevonen lasketti hurjaa neliä mäkiä alas. Ylinnä kuuluivat ruoskan lakkaamattomat läjähdykset ja ajomiehen huudot, joilla hän hoputti hevostaan.
Ingmarin täytyi kiireesti nousta pois tieltä, jolla hän makasi pitkänään, ja mennä tiepuoleen, jottei jäisi hevosen jalkoihin.
Vihdoin mies kuului ajaa karauttavan sitä pitkää mäenrinnettä, jota Ingmar vähän aikaa sitten oli juossut. Siellä hän jo näkyikin olevan tulossa. Ajoneuvoina olivat tavalliset vihreäksi maalatut talonpoikaisrattaat, sellaiset kuin Länsi-Taalaissa käytetään. Kas tuota, Ingmar heti sanoi, nyt ei varmaankaan ole oikein asiat. Eihän täällä Palestiinassa tuollaisia rattaita käytetä. Ajomieskin näytti hänestä yhä kummemmalta. Hänkin oli kotiseutulaisia, sen huomasi pienestä mustasta takista ja taalalaistapaan pyöristetystä tukasta. Vielä paremmaksi varmuudeksi hän oli heittänyt pois takkinsa ja istui ajolaudalla vihreissä liiveissä, joissa oli punaiset hihat. Tuo vaatekappale oli Taalaista, siitä ei kukaan voinut erehtyä. Hevonenkin oli kumman näköinen. Se oli jalokasvuinen, suuri ja voimakas eläin. Se oli mustanvärinen, niin hyvästi hoidettu ja sileäpintainen että välkkyi. Ajomies ei ollut vallan istuallaan, vaan etukumarassa hevosen yli, ja läiskytti piiskaansa sen pään päällä hoputtaakseen sitä vauhtiin. Mutta hevonen ei näyttänyt lyöntejä tuntevan, eikä pöyristyttävä vauhti sitä rasittanut, se kiidätti vain eteenpäin ikään kuin leikillä.
Ingmarin kohdalle tultuaan ajomies seisautti hevosen yhdellä riuhtaisulla. "Jos tahdot, niin saat ajaa minun mukanani", hän sanoi. Vaikka Ingmarilla olikin kiire mielessä, ei hän kuitenkaan ollut erittäin halukas tähän tarjoukseen. Sillä paitsi että hän hyvin tiesi tämän kaiken olevan jotakin lemmon vehkeitä ja kummitteluja, oli tuolla miehellä ilkeännäköiset kasvot, täynnä arpia, niinkuin pahimmilla tappelupukareilla. Näkyipä toisessa silmäkulmassa ihan vasta saatu puukonisku. "Minulta tosin saat tavallista kovemman kyydin", hän sanoi, "mutta luulin, että sinulla on kiire." — "Onko hevosesi varma?" Ingmar kysyi. — "Se on sokea, mutta varma se kyllä on." Ingmar alkoi vavista kiireestä kantapäähän asti. Mies kumartui rattailtaan häneen päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. — "Tule vaan mukaan ihan turvassa", hän sanoi, "kyllähän jo arvaat, kuka minut lähetti." Nämä sanat kuultuaan Ingmar tunsi saavansa takaisin koko rohkeutensa. Hän nousi rattaille, ja sitten he vimmattua vauhtia laskettivat Saaronin tasangolle.
* * * * *
Mrs Gordon oli matkustanut Jaffaan hoitamaan erästä hyvää ystäväänsä, joka oli sairastunut. Se oli erään lähetyssaarnaajan vaimo, jonka mies oli ollut ystävällinen siirtokuntalaisille ja auttanut heitä monessa kohden.
Se yö oli nyt kulumassa, jona Ingmar Ingmarinpoika oli menossa Jaffaan. Mrs Gordon oli istunut valveilla sairaan ääressä aamuyöhön asti, mutta nyt oli toinen tullut hänen sijaansa. Astuessaan ulos sairaan huoneesta hän näki, että yö oli valoisa ja sellaisen kauniin hopeanvalkoisen kuutamon kirkastama, jota ei muualla näe kuin meren rannikolla. Hän meni ulos parvekkeelle seisomaan ja katseli sieltä suuria appelsiinipuutarhoja, katseli vanhaa kaupunkia, joka kohosi jyrkän kallion rinteiltä, ja rajatonta, kimmeltävää merta.
Mrs Gordon ei nyt ollut itse Jaffan kaupungissa, vaan saksalaisen siirtokunnan talossa, jonka paikka oli pienellä kukkulalla kaupungin vieressä. Aivan hänen parvekkeensa alapuolella oli leveä maantie, joka kulkee suoraan siirtokunnan halki. Kuun valoisassa paisteessa saattoi silmin seurata sitä pitkän matkaa talojen ja puutarhojen keskellä.
Mrs Gordon näki nyt tiellä erään miehen, joka käveli hyvin hiljaa ja epätietoisena. Se oli iso mies, ja kuutamo häntä vielä pitensi niin, että hän mrs Gordonista näytti oikealta jättiläiseltä. Aina jonkin talon ohitse mennessään hän seisahtui ja katseli sitä hyvin tarkkaan. Mrs Gordonin mieleen tavalla tai toisella johtui, että tuon miehen liikkeissä oli jotakin aaveen tapaista, aivan kuin hän olisi ollut jokin kummitus, joka kuljeksii tutkimassa, mihin taloon voisi tunkeutua säikyttääkseen ihmisparat kuoliaiksi.
Viimein mies saapui sen talon kohdalle, jonka parvekkeella mrs Gordon seisoi. Sitä hän tarkasteli kauemman aikaa kuin muita ja kiersi sen ympäri, ja mrs Gordon kuuli hänen koputtavan ikkunaluukkuihin ja koettavan vääntää ovenlukkoa auki. Mrs Gordon kurottautui kaiteen yli nähdäkseen miehen aikeita, ja siitä asennosta mies hänet huomasi.