Mutta se ruotsalainen, joka kulloinkin sattuu aamuisin hevosia valjastamaan, ei voi olla ajattelematta: Eihän tässä maassa elämä niin kovin tukalaa olekaan, tunnenhan nyt, että täällä voi viihtyä. Voi, kuinka minä säälin sitä Timmin Halvoria, joka ei päässyt tätä tuntemaan! Eihän hän olisi surusta kuolemaan sortunut, jos olisi saanut tällaisia hevosia ajaa.
* * * * *
Oli muuan syyskuun aamu. Hyvin varhain, kun vielä oli pimeä yö, lähtivät Ingmar ja Boo siirtokunnan talolta. He olivat menossa työhön erääseen niistä viinitarhoista, joita siirtokuntalaiset olivat vuokranneet Öljymäeltä.
Ingmarin ja Boon välillä ei vain ollut tahtonut oikeata sopua pysyä. Ei heistä tosin vielä ollut tullut ilmi vihamiehiä, mutta he eivät koskaan olleet samaa mieltä mistään. Nyt Öljymäelle lähtiessään he alkoivat kiistellä tiestä. Boo tahtoi kulkea kiertotietä kukkulain poikki. Hän sanoi, että sitä oli pimeässä helpompi kulkea. Ingmar tahtoi käydä lyhyempää ja hankalampaa tietä, ensin Josafatin laakson poikki ja sitten oikotietä mäelle.
Kun he olivat tästä kotvan aikaa väitelleet, ehdotti Ingmar, että kumpikin lähtisi omaa tietään, sittenhän nähdään, kumpi pikemmin ennättää. Tähän Bookin suostui. Kumpikin he sitten lähtivät kulkemaan omaan suuntaansa.
Heti kun Ingmar oli Boosta eronnut, yllätti hänet se suuri kaipuu, joka aina yksinäisinä hetkinä häntä ahdisti. "Eikö Herra Jumala ollenkaan armahda minua ja anna minun lähteä kotiin?" hän sanoi. "Eikö hän auta minua, jotta saan viedä Gertrudin pois Jerusalemista, ennen kuin hän tulee aivan mielenvikaan?"
"En ymmärrä, miksi juuri se minulta vähimmin onnistuu, jonka vuoksi matkaan lähdin", hän sanoi puoliääneen kulkiessaan tätä miettien yön pimeässä, "sillä enhän ole päässyt askeltakaan Gertrudia lähemmäksi. Mutta kaikessa muussa minulla on ollut paljon parempi onni kuin olisin odottanutkaan. En oikein usko, että nämä ihmiset koskaan olisivat päässeet työhön kiintymään, jollei minun päähäni olisi pistänyt ottaa mylly huostaani.
"Ja kaunista on ollut nähdäkin sitä voimaa, jolla työ on heitä kiinnittänyt", hän jatkoi. "Niin, onhan täällä ollut paljon hyvää ja opettavaista nähtävänä, mutta silti minä en mahda koti-ikävälleni mitään. Tämä kaupunki tuntuu minusta aina vain pelottavalta, enkä minä voi vapaasti hengittää ennen kuin olen täältä päässyt. Ja toisinaan käy sellainen aavistus, että ehkä kuolema minut täällä kohtaa enkä koskaan pääse kotiin Barbroota ja Ingmarilaa näkemään."
Tätä ajatellessaan Ingmar oli kulkenut laakson pohjaan asti. Korkealla hänen yläpuolellaan kuvastui kaupungin särmäharjainen muuri yötaivasta vasten, ja joka puolella kohosivat valtavat kukkulaseinät.
Tämähän on vallan kamala paikka näin yön pimeydessä, Ingmar ajatteli. Ja nyt vasta hän muisti, että hänen täytyi kulkea sekä juutalaisen että muhamettilaisen kalmiston ohi.