Samassa kun nämä hautausmaat johtuivat Ingmarin mieleen, hän muisti erään vastikään Jerusalemissa sattuneen tapauksen. Kun hän eilen oli kuullut siitä puhuttavan, ei se ollut vaikuttanut häneen voimakkaammin kuin mikään muukaan pyhän kaupungin päiväntapahtuma, mutta nyt pilkkopimeässä se tuntui hänestä vallan kauhealta ja inhottavalta.
Keskellä juutalaisten kaupunginosaa oli nimittäin pieni sairaala, joka oli siitä kuuluisa, ettei siinä koskaan ollut yhtään potilasta. Ingmar oli monta kertaa kulkenut sen sivu, oli kurkistanut ikkunoista sisään ja aina nähnyt kaikki vuoteet tyhjinä. Siihen oli kuitenkin niin luonnollinen syy, että tuskin olisi voinut muuten ollakaan. Muuan englantilainen lähetysseura näet oli rakennuttanut tämän sairaalan ottaakseen sinne sairaita juutalaisia hoidettaviksi ja saadakseen siten tilaisuuden käännyttää heitä. Mutta juutalaiset, jotka pelkäsivät, että heille sellaisessa paikassa syötettäisiin kiellettyä ruokaa, varoivat, ettei heitä sinne vietäisi.
Nyt pari päivää sitten oli yksi sairas saatu tuohon laitokseen. Se oli vanha, köyhä juutalaisnainen, joka oli kaatunut ja taittanut jalkansa aivan sen ikkunan alla. Hänet oli kannettu sairaalaan hoidettavaksi, mutta parin päivän perästä hän oli kuollut.
Ennen kuolemaansa hän oli pyhästi vannottanut englantilaisen sairaanhoitajattaren ja lääkärin toimittamaan niin, että hänet haudataan juutalaisten kalmistoon Josafatin laaksoon. Hän sanoi sitä varten näin ikänsä lopulla tulleensakin Jerusalemiin, että saisi käyttää tätä etua sielunsa autuudeksi. Jolleivät he voineet sitä hänelle luvata, olisivat sitten mieluummin jättäneet hänet kadulle kuolemaan.
Hänen kuoltuaan englantilaiset siis olivat laittaneet sanan juutalaisseurakunnan esimiehelle ja pyytäneet häntä lähettämään väkeä, joka veisi ruumiin pois ja hautaisi sen.
Mutta juutalaiset olivat silloin vastanneet, että kun tuo vanha vaimo oli kuollut kristittyjen sairaalassa, ei hän enää kelvannut juutalaisten hautausmaahan.
Lähetyssaarnaajat olivat oikein innokkaasti koettaneet saada juutalaisia myöntymään. He olivat lähettäneet anomuksensa yksin ylirabbiinillekin, mutta kaikki oli ollut turhaa. Muuta neuvoa ei enää ollut, kuin että heidän piti omin päin haudata vainaja. Mutta he eivät tahtoneet nyt riistää häneltä sitä onnea, jota hän oli uneksinut koko vaivaisen ikänsä. He kaivattivat siis juutalaisten kiellosta välittämättä haudan Josafatin laakson kalmistoon ja laskivat ruumiin siihen.
Juutalaiset eivät yrittäneetkään sitä estää, mutta seuraavana yönä he tulivat ja avasivat haudan ja paiskasivat arkun siitä ylös.
Englantilaiset tahtoivat kaikin mokomin täyttää vainajalle antamansa lupauksen. Saatuaan tiedon, että hänet oli syydetty pois haudasta, he riensivät laskemaan hänet siihen uudelleen.
Sitä seuraavana yönä ruumis uudelleen riistettiin haudasta.