"Minä ennätin jo tulla ja tohtori tuli myös, mutta Vahvaa-Ingmaria ei kuulunut.
"Meistä ei Suur-Ingmar paljoa välittänyt, ja joka hetki odotettiinkin hengenlähtöä. 'Pian minun hetkeni tulee, kirkkoherra', hän sanoi. 'Mutta sitä ennen tahtoisin kerran vielä nähdä Vahvan-Ingmarin.'
"Hänelle oli tehty sija peräkamarin leveään sänkyyn ja peitteenä oli talon kaunein ryijy. Siinä maatessaan hän silmät selkiselällään koko ajan tähysti jotakin, mikä oli hyvin etäällä ja mitä ei kukaan meistä muista nähnyt. Hänen luokseen oli nostettu ne kolme lasta, jotka hän oli pelastanut, ja ne istuivat ihan hiljaa kyyristyneinä sängyn jalkopäähän. Joka kerta, kun hänen silmänsä siirtyivät siitä, jonka hän etäällä näki, sattuivat ne noihin lapsiin, ja silloin hänen kasvonsa aina kauttaaltaan kirkastuivat.
"Sitten Vahva-Ingmar vihdoinkin saapui, ja Suur-Ingmar palautti jälleen katseensa sieltä kaukaa ja hymyili kuullessaan tuvan palkkien kumahtelevan Vahvan-Ingmarin askeleista.
"Kun hän tuli vuoteen viereen, tarttui Ingmar ensin hänen käteensä ja silitteli sitä hiukan, samalla kun kysyi:
"'Muistatko, Vahva-Ingmar, sitä, kun me olimme kävelemässä kirkonkylän sillalla ja näimme taivaan avoinna?'
"'Kyllä minä muistan, kuinka me kahden katsoimme taivaaseen', sanoi
Vahva-Ingmar.
"Silloin Suur-Ingmar käänsihe kokonaan häneen päin ja hänen silmänsä hymyilivät ja loistivat aivan kuin hän olisi kertonut kaikkein suloisinta uutista.
"— 'Kuules, minäpä menen nyt sinne', sanoi hän Vahvalle-Ingmarille.
"Silloin torppari kumartui hänen puoleensa ja katsoi häntä läheltä silmästä silmään. 'Ja minä tulen jäljestäsi', hän sanoi. Suur-Ingmar nyökkäsi kehoittavasti päätään. 'Mutta tiedäthän, ettet sinä saa tulla ennen kuin minun poikani palaa pyhiinvaellukseltaan.'