He olivat hetkisen vaiti. Vanha-Liisa polkea suristi rukkiaan, vähän väliä katsahtaen Barbroohon, joka seisoi vielä ikkunan ääressä, silloin tällöin vavahdellen ikään kuin horkassa. Noin viiden minuutin päästä eukko keskeytti työnsä ja kävi ovea kohti. "Mihin menet?" Barbroo kysyi. — "Saatanhan tuon sanoa. Menen etsimään jotakin ihmistä, joka kirjoittaisi Ingmarille."
Barbroo asettui ihan hänen tielleen. — "Jätä se tekemättä", hän sanoi.
"Ennen kuin se kirje on kirjoitettu, olen minä jo Långforsin koskessa."
He seisoivat nyt vastatusten katsellen toisiaan. Barbroo oli kookas ja väkevä. Vanha-Liisa luuli hänen aikovan väkisin häntä pidättää. Mutta äkkiä Barbroo purskahti nauruun ja väistyi tieltä. "Kirjoita vain", hän sanoi, "ei se minua haittaa. Silloin minun on vain tehtävä loppu tästä ennemmin kuin aioin." — "Ei sentään", sanoi eukko, joka huomasi parhaaksi olla varuillaan Barbroon kanssa, kun hän oli niin toivottomana. "En minä kirjoita. En tahdo pakottaa sinua maltittomiin tekoihin." — "Ei, kirjoita vain!" sanoi Barbroo. "En minä sillä pidä väliä. Ymmärräthän, että minun kuitenkin täytyy lopettaa itseni. Ja kenellähän olisi tuntoa pitkittää tällaista kurjuutta iänkaiken."
Eukko meni takaisin rukin ääreen ja istuutui kehräämään. "Etkös lähde
kirjettä toimittamaan?" sanoi Barbroo kulkien hänen jäljessään. —
"Saisikohan sinun kanssasi puhua pari järkevää sanaa", sanoi
Vanha-Liisa. — "Miks'ei", Barbroo sanoi, "puhu pois vain."
"Ajattelen sillä lailla", Vanha-Liisa sanoi, "että lupaisin pitää kaikki salassa, jos vain sinä suostut jättämään lapsen vahingoittamatta ja itsesi myöskin, kunnes nähdään, käykö niinkuin sinä luulet." Barbroo jäi seisoalleen miettimään. — "Lupaatko, että sitten saan tehdä, mitä tahdon?" — "Lupaan", sanoi eukko, "sitten saat tehdä mitä haluat, sen minä lupaan." — "Olisi minun mielestäni sen saman vallan hyvin voinut tehdä yksin tein", sanoi Barbroo välinpitämättömän näköisenä. — "Olen viime aikoina luullut sinun ennen kaikkea toivoneen, että Ingmar saisi sovittaa, mitä on rikkonut", sanoi eukko, "mutta tuskin siitä nyt mitään tulee, jos hän saa kuulla sellaisia uutisia." Barbroo säpsähti ja koetti sydäntään. — "Käyköön sitten sinun tahtosi mukaan", hän sanoi, "mutta se on raskas lupaus. Sinun tulee tarkkaan muistaa, ettet petä minua."
He pitivätkin hyvin sopimuksensa. Vanha-Liisa ei ilmaissut asiaa kenellekään, ja Barbroo oli sen jälkeen niin varuillaan, ettei kukaan aavistanut mitä hänelle piti tapahtua. Hänen onnekseen tuli sinä vuonna aikainen kevät. Lumi suli metsistä jo maaliskuussa. Barbroo antoi heti ensimmäisten vihreiden korsien maasta kohottua ajaa osan elukoita karjamökille, joka oli kaukana yksinäisellä salolla. Hän itse lähti Vanhan-Liisan kanssa sinne niitä hoitamaan.
Sitten toukokuun lopulla lapsi syntyi. Se oli tälläkin kertaa poika, mutta paljon huonomman näköinen kuin se, joka Barbroolle syntyi edellisenä keväänä. Se oli pieni ja heikko ja kirkui alituiseen. Kun Vanha-Liisa näytti lasta Barbroolle, hymyili tämä katkerasti. "Suotta sinä pakotit minun elämään tuon lapsen takia", hän sanoi. — "Ei kukaan niin pienestä näe, mikä siitä vielä voi tulla", eukko sanoi. — "Muista nyt lupauksesi, että annat minun tehdä, mitä tahdon", sanoi Barbroo lujasti. — "Kyllä muistan", eukko sanoi, "mutta ensin minun täytyy tietää, että se on sokea." — "Älä ole olevinasi niin tietämätön, kun kuitenkin näet, minkälainen tämä lapsi on", sanoi Barbroo.
Barbroo itse oli huonompana kuin viime kerralla. Koko ensi viikon hän oli niin heikko, ettei voinut nousta sängystä. Lapsi ei maannut tuvassa, vaan eukko oli kätkenyt sen pieneen latoon, joka oli karjamökin tanhualla. Hän hoiti sitä yötä päivää, juotti sille vuohenmaitoa ja sai vaivaa nähden sen pysymään hengissä. Pari kertaa päivässä hän toi sen sisään tupaan. Silloin Barbroo aina kääntyi seinään päin, jottei tarvitsisi nähdä sitä.
Eräänä päivänä Vanha-Liisa seisoi karjamökin pienessä ikkunassa ja katseli ulos. Hän piteli lasta käsivarsillaan, se kirkui tapansa mukaan, ja eukko säälitteli itsekseen sen pienuutta ja kurjuutta. "Kas, kas", sanoi hän äkkiä ja kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen, "tuolta tulee oikein kylävieraita." Hetken perästä hän toi pojan Barbroolle. "Ota sinä lapsi siksi aikaa. Menen tästä tulijoiden luokse ja kiellän heitä sisään tulemasta, kun sinä olet sairas." Hän laski lapsen vuoteelle, ja Barbroo antoi sen maata koskematta siihen. Se kirkui koko ajan voimainsa takaa. Vanha-Liisa tuli hetken päästä takaisin. "Tuon lapsen kirkuna kuuluu yli koko salon", hän sanoi. "Jollet saa sitä vaikenemaan, niin mahdotonta sitä on pitää ihmisiltä salassa." Sitten hän lähti uudelleen, eikä Barbroo tiennyt muuta keinoa kuin tarjota lapselle rintaa.
Eukko oli kauan aikaa ulkona. Hänen takaisin tullessaan lapsi nukkui, ja Barbroo makasi kyljellään ja katseli sitä. "Älä ole peloissasi", sanoi Vanha-Liisa. "Eivät he mitään kuulleet ja lähtivätkin ihan toiseen suuntaan kulkemaan." Barbroo katsahti häneen raskaasti. — "Nyt luulet varmaan tehneesi hyvin", hän sanoi. "Etkö luule minun ymmärtävän, ettei siellä ulkona ketään ollut, peloitit vain minua saadaksesi minut ottamaan lapsen." — "Voin viedä sen uloskin, jos niin on", eukko sanoi. — "Maatkoon nyt tuossa niin kauan, kunnes herää."