Illemmällä eukko taas tahtoi viedä pojan pois. Se oli silloin ääneti ja hyvällä päällä ja aukoi ja sulki pikku käsiään. "Missä sinä pidät häntä öisin?" Barbroo kysyi. — "Se makaa tuolla ulkona heinäladossa." — "Annatko sinä hänen maata siellä kuin kissanpoikasen?" — "En luullut tämän lapsen olosta niin suurta väliä pidettävän. Mutta saa se olla sisällä tuvassakin, jos niin tahdot."
Kun poika oli kuusipäiväinen, istui Barbroo vuoteella katsellen, miten eukko kapaloi sitä. "Sinähän pitelet sitä vallan kehnosti", Barbroo sanoi, "ei ole ihmekään, että hän huutaa niin kovin." — "Olen minä ennenkin lapsia hoitanut", eukko sanoi. "Luulen minä ymmärtäväni ne asiat yhtä hyvin kuin sinäkin." Barbroo oli hetken vaiti, mutta ajatteli itsekseen, ettei hän ollut ikinä nähnyt kenenkään pitelevän lasta niin pahasti. — "Sinähän kolhit poikaa niin, että sen kasvot ovat ihan mustansiniset", hän sanoi kärsimättömästi. — "Pitäisikö muka mokomaa vaihdokasta vaalia kuin prinssiä ikään!" sanoi eukko vihoissaan, "mutta kosk'en minä kelpaa, niin koeta itse." — Ja tämän sanottuaan hän lennätti lapsen Barbroolle ja lähti ulos.
Barbroo otti lapsen vastaan. Hän kapaloi sen ja sai pojan pian vaikenemaan ja rauhoittumaan. "Näetkös, että nyt se on vaiti", sanoi hän ylpeän näköisenä, kun Liisa tuli takaisin. — "Aina toki ennen minun lapsenhoitoani on kiitetty, minkä minä olen kuullut", sanoi eukko uudelleen ja oli pitkän aikaa nyreillä nenin.
Tämän jälkeen Barbroo kuitenkin otti lapsen omaan hoitoonsa. Eräänä päivänä, kun hän vielä oli makuulla, pyysi hän Liisalta puhdasta kapaloriepua. Eukko vastasi, ettei hänellä ollut yhtään. Kaikki olivat juuri pesussa. Barbroo punehtui, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä. "Tätä lasta hoidetaan kuin kerjäläisakan kakaraa", hän sanoi pikaisuudessa. — "Sinun olisi itsesi pitänyt sitä hiukkasen ajatella", sanoi eukko. "Mutta sanopa, millä ihmeen tavalla olisit toimeen tullut, jollen minä olisi keräillyt kaikenlaisia vaatekappaleita ja tuonut mukanani." Kaikki muistui taas Barbroon mieleen. Hänen menneentalvinen synkkä epätoivonsa valtasi nyt hänet, niin että hän uudestaan kävi ankaraksi. — "Parempi tämän lapsen olisi ollut vaikkapa ilman mokomaa hoitoa", hän sanoi.
Seuraavana päivänä Barbroo nousi jalkeille. Hän otti esiin neulan ja lankaa ja alkoi leikellä lakanaa kappaleiksi ommellakseen siitä vaatteita pojalle. Hetken aikaa sitä tehtyään hän joutui uudelleen synkkiin ajatuksiinsa. Eipä oikein kannata ruveta sille tällaisia laittelemaan. Parasta olisi, kun heittäytyisin suohon sen kanssa; sinne meidän molempain kumminkin on mentävä.
Hän lähti ulos katsomaan Vanhaa-Liisaa, joka lypsi lehmiä, ennen kuin niitä ajettiin metsään. "Tiedätkö sinä, Liisa, kuinka pitkän ajan päästä siitä saa selvän, näkeekö se lapsi?" — "Menee siihen vielä noin kahdeksan päivää tai ehkä parisen viikkoa, ennen kuin voi olla ihan varma", eukko vastasi. — Barbroo meni takaisin sisään jatkamaan työtään. Sakset eivät leikatessa käyneet tasaisesti, kun hän tunsi kättänsä vapisuttavan. Pian hänen ruumiinsa rupesi tutisemaan joka paikasta, ja hänen täytyi keskeyttää työnsä vähäksi aikaa. Hyvä Jumala, miten minun laitani oikein on! Voiko olla mahdollista, että minä siitä tulin näin vavistuttavan iloiseksi, kun saan pitää poikaa muutamia viikkoja huostassani?
Vanha-Liisa sai nyt täällä metsässä paljon häärimistä. Hänen täytyi yksinään sekä ajaa karja laitumelle että pitää koko maitopuolesta huolta. Barbroo ei huolinut muusta kuin pojan vaalimisesta eikä ollenkaan joutanut eukkoa auttamaan. "Pitäisi sinun, Barbroo, toki tehdä jotain muutakin eikä vain istua tuohon poikaan tuijottamassa", eukko sanoi kerran, kun oli koko päivän puuhaamisesta vallan katketakseen väsynyt. Barbroo nousi ja lähti menemään ulos karjamökistä, mutta kääntyi jo kynnyksellä. — "Saat sitten kesällä apua", hän sanoi. "Näinä päivinä minä en tahdo lähteä pojan luota."
Kun Barbroo nyt oppi yhä enemmän rakastamaan lasta, ajatteli hän samalla itsekseen, että hän tekisi sille kaikkein armeliaimmin, jos toteuttaisi ensi aikeensa. Se pysyi alati heikkona ja sairaalloisena. Se ei ruvennut oikein kasvamaankaan, vaan jäi melkein yhtä pieneksi kuin oli ollut maailmaan tullessaan. Ja kaikkein enimmän Barbroota huolestutti, kun sen silmät aina olivat turvoksissa ja verestävinä. Tuskin se edes yrittikään nostaa silmäluomiaan.
Sitten Vanha-Liisa eräänä päivänä alkoi ihan kuin sattumalta puhua lapsen iästä. "Nyt, Barbroo, poika on jo kolmen viikon vanha." — "Eipäs ole", sanoi Barbroo, "ei kuin huomenna vasta." — "Vai niin", sanoi eukko, "minä kai sitten laskin väärin, mutta kyllä olen muistavinani, että keskiviikkona se syntyi." — "Mikä sinun on, kun et sallisi minun pitää häntä vielä edes yhtä päivää!" Barbroo sanoi.
Seuraavana aamuna Vanha-Liisa pukeutuessaan sanoi Barbroolle: "Täällä lähitienoilla alkavat laitumet olla lopussa. Täytyy ajaa lehmät vähän kauemmas metsään. Illaksi minä kyllä ehdin kotiin." Barbroo kääntyi kiivaasti häneen päin, ikään kuin jotakin sanoakseen, mutta puristi huulensa suppuun ja oli vaiti. "Aioitko jotakin?" eukko kysyi. Hänestä näytti kuin Barbroon olisi tehnyt mieli pyytää häntä jäämään kotiin. Siitä ei sentään mitään tullut.