Juuri hänen sitä ajatellessaan karjamökin ovi ihan arvaamatta aukeni ja muuan kulkija tuli sisään.
"Jumala rauhan antakoon", mies tervehti. "Olipa onni, että osuin tupaanne. En olisi päässyt kylille tässä pilkkopimeässä, mutta silloin pisti päähäni, että Ingmarilan karjamökkihän kuului olevan näillä tienoin."
Mies oli köyhä vaivainen, joka ennen aikaan oli elellyt kulkukauppiaana. Nyt hänellä ei ollut rihkamata kaupan, vaan hän kierteli kerjuulla. Tuskin hän sentään oli niin köyhä, että hänen olisi ollut pakko elää toisten armoilla, mutta hän ei enää voinut lakata kulkemasta talojen väliä ja utelemasta kuulumisia.
Ensi katseellaan hän karjamökissä tietysti huomasi lapsen. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän sen näki.
"Kenenkäs tuo on?" hän heti kysyi. Naiset olivat kumpikin hetkisen vaiti, mutta sitten Vanha-Liisa sanoi lyhyesti ja vakaasti: — "Se on Ingmar Ingmarinpojan."
Mies näytti vielä enemmän kummastuvan. Hän joutui siitäkin hämilleen, kun oli päässyt sellaisen perille, jota hänen ei kenties olisi ollut lupa tietää. Sekaannuksissaan hän kumartui lasta katselemaan. "Kuinkahan vanha noin pikkuinen olento oikeastaan voi olla?" hän sanoi. Tällä kertaa Barbroo ehätti vastaamaan: "Se on noin kuukauden."
Mies oli naimaton eikä paljon lapsista ymmärtänyt. Hän ei voinut nähdä, että Barbroo häntä petti. Hän katsahti vallan pelästyneenä Barbroohon, joka ei ollut siitä tietääkseen. — "Vai niin, vai kuukauden se vasta on", hän sanoi. — "Niin", Barbroo vastasi rauhallisesti kuten äskenkin. Tuo vanha mies punastui eikä osannut mitään sanoa, mutta Barbroo ei näyttänyt koko asiasta yhtään välittävän. Mies kyllä huomasi, että Vanha-Liisa varoitellen viittoi Barbroolle, mutta tämä istui pää kenossa eikä näyttänyt eukon merkeistä välittävän. Tuo vanhus tuskin valhetta arastelee, mies ajatteli, mutta Barbroosta näkee, että hän pitää itseään sellaiseen liian hyvänä.
Seuraavana aamuna mies tarttui Barbroon käteen ja puristi sitä uskottavalla tavalla. "Minä kyllä olen vaiti", hän sanoi. — "Hyvä, sitä minä odotankin", Barbroo sanoi.
"En minä ikinä ymmärrä, mikä sinun päähäsi pisti, Barbroo", sanoi eukko heti miehen lähdettyä. "Mitä sinä rupeat itseäsi vastaan valehtelemaan?" — "Ei minun muu auttanut." — "Ja uskot vielä, että Reppu-Johannes sellaista asiaa salaa!" — "Ei ole tarkoituskaan, että hän sitä salaa." — "Onko tarkoituksesi saada ihmiset uskomaan, ettei tämä ole Ingmarin lapsi?" — "On", sanoi Barbroo, "nythän sen olemista on vallan mahdotonta enää salata. Nyt ei mikään muu auta kuin jättää heidät siihen uskoon." — "Ja tuohonko sinä uskot saavasi minut suostumaan", eukko sanoi. — "Suostuttava sinun on, jollet tahdo, että tällaisesta älypuolesta tulee Ingmarilan perillinen."
Syyskuun puolivälissä oli karjamökkien hoitajain aika palata kotiin. Barbroo ja Liisa silloin myös siirtyivät Ingmarilaan. He huomasivat heti, että uutiset Barbroosta jo kiertelivät pitkin kyliä. Hän ei nyt enää koettanutkaan salata, että hänellä oli lapsi, mutta oli kovin varuillaan, ettei kukaan vain sitä näkisi. Hän piti sitä alati piilossa Vanhan-Liisan luona pesutuvan takahuoneessa. Hänestä tuntui sietämättömältä antaa kenenkään edes vilkaisemalla nähdä, että se oli sairas ja ettei siitä ikinä tule oikeaa ihmistä.