Oli vallan luonnollista, että Barbroota tänä syksynä kovin soimattiin ja halveksittiin. Ihmiset eivät viitsineet peitelläkään ajatuksiaan hänestä, ja Barbroo alkoi pian niin arastella heitä, ettei olisi tahtonut kertaakaan lähteä kotoa pois. Mutta oman talon väkikin käyttäytyi häntä kohtaan toisin kuin ennen. Rengit ja piiat supattelivat hänen kuultensa ilkeitä pistopuheita, ja hänen oli hyvin vaikeata saada heitä tottelemaan.
Tästä kaikesta tuli äkkiloppu. Vahva-Ingmar oli Ingmarin ulkomaallaoloajan asunut talossa ja hoitanut siellä isännyyttä. Eräänä päivänä hän kuuli jonkun rengin hävyttömästi vastaavan Barbroolle ja sivalsi silloin miestä korvalle niin, että tämä hoipertui päin seinään. "Saat vastakerralla lisää, jos tuollaisia vielä kuulen", ukko sanoi.
Barbroo katsoi häneen kummastuneena. "Paljon kiitoksia tästä", hän sanoi. Vahva-Ingmar kääntyi ympäri ja loi häneen varsin ankaran silmäyksen. "Ei kestä kiittää", hän sanoi. "Mutta niin kauan kuin sinä olet Ingmarilassa emäntänä, minä kyllä pidän huolta, että väki sinua kohtelee kunnioittavasti."
Vähän syksymmällä tuli Jerusalemista tieto, että Ingmar ja Gertrud olivat lähteneet sieltä matkalle. "Ehkä he jo ovat kotona, ennen kuin nämä rivit teidät tapaavat", oli kirjeessä. Ensin tämän kuultuaan Barbroo tunsi mielensä suuresti keventyvän. Nyt hän oli varma siitä, että Ingmar ajaa eroasian loppuun asti, ja silloin, vapaaksi päästyään hänen ei enää tarvitse kantaa tätä raskasta ylenkatseen taakkaa.
Mutta päivemmällä, hänen arkiaskareissa puuhatessaan, olivat kyynelet aina vähän päästä pulpahtaa hänen silmiinsä. Tämä oli sentään sydäntä särkevää tämä lopullinen ero hänen ja Ingmarin välillä. On niin sanomattoman tyhjää, kun heillä kahdella ei enää ole mitään toistensa kanssa tekemistä.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä syksyn lopulla kävi koululla paljon vieraita. Gertrud oli eilispäivänä tullut kotiin, ja nyt hän oli asettanut suuren pöydän Stiina äidin keittiöön ja sille levittänyt kaikki kotipitäjäläisille lähetetyt lahjat, jotka hän oli tuonut Jerusalemista mukanaan. Hän oli koululaisten mukana lähettänyt sanan kaikkialle, että kellä oli siirtolaisten joukossa sukulaisia tai ystäviä, tulkoot koululla käymään. Ja nyt heitä tuli pitkässä saatossa. Höökin Matti ja Ljungo Björnin veli Petter ja monta muuta. Ja Gertrud jakoi kullekin, mitä heille oli tuleva, ja kertoi Jerusalemista, siirtokunnasta ja matkamiesten ihmeellisistä vaiheista Pyhässä maassa.
Boo Maununpoika oli koulussa koko aamupuolen ja auttoi Gertrudia kertomisessa, mutta Ingmaria ei näkynyt. Hän oli koko matkan ollut varma, että se, mitä Katri sanoi Barbroosta, oli pelkkää juorupuhetta, mutta kun hän nyt kotipitäjään tultuaan oli kuullut sen olevan totta, ei hän ensi alussa tuntenut sietävänsä nähdä ainoaakaan ihmistä. Hän oli asettunut Boon vanhempien luo asumaan; siellä hän sai olla mielensä mukaan rauhassa, sillä kukaan ei ollut hänestä tietääkseen.
Päivemmällä rupesi väentulva koulussa asettumaan, ja kerran Gertrud oli hetkisen yksinkin keittiössä. Silloin muuan kookaskasvuinen ja ryhdikäs nainen tuli sisään. Kukahan hän lienee? ajatteli Gertrud, sepä on kumma, että tällä paikkakunnalla on sellaisiakin, joita en tunne.
Vieras tuli suoraan Gertrudin luo ja ojensi hänelle kättä. "Jos oikein arvaan, niin olet Gertrud", hän sanoi. "Tahtoisin sinulta tiedustaa, onko se totta, mitä kuulin, ettei Ingmar menekään sinun kanssasi naimisiin." Gertrud oli vähällä pahastua, kun outo ihminen noin vain äkkisuoraan tuli häneltä sellaista kysymään. Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että se on varmaan Barbroo, Ingmarin vaimo.