"Sinunpa tähtesi se pääsi minun sukuni kiroista", sanoi Barbroo sydämellisesti. "Se sinun pyhiinvaelluksella käyntisi se vaikutti, että nyt on näin hyvin käynyt. Se toivo minua viime talvenakin välistä vahvisti, että sinun Jerusalemiin menosi tähden Jumala olisi minulle ja lapselle armollinen."
Ingmarin pää painui alas. "En minä muuta tiedä, Barbroo hyvä, kuin että koko ikäni minä olen ollut suuri raukka", hän sanoi muuttuen nyt yhtä alakuloisen näköiseksi kuin tunti sitten.
"Arvaapa mitä tuolla sisällä äsken juuri puhuttiin", sanoi Barbroo.
"Niin, kirkkoherra sanoi, että tästälähtien sinua kansa kyllä sanoo
Suur-Ingmariksi, koska sinä olet niin Jumalan suosiossa, että sinun
tähtesi minun sukuni on päässyt kirouksestaan."
He istuivat rinnakkain leveällä rahilla. Vaimo painautui lähelle Ingmaria, mutta Ingmarin kädet olivat riipuksissa ja hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään.
"Nyt minä luulen, että sinä olet vihoissasi minulle", sanoi Barbroo. "Muistelet varmaankin minun äskeistä tylyyttäni ja julmuuttani tuolla tiellä. Mutta voithan käsittää, että se oli katkerin hetki mitä minä olen elänyt."
"Enhän voi olla iloissani", Ingmar sanoi. "En vielä tiedä, miksi meidän olomme kääntyy. Sinä kyllä sanot minulle niin paljon kaunista, mutta et vastaa, rohkenetko jäädä tänne minun vaimokseni."
"Vai en ole sitä sinulle sanonut?" sanoi Barbroo ihmetellen ja hymyhuulin. Samassa hänen vanha pelkonsa oli hänet uudelleen yllättää, ja hän vapisi. Mutta hän silmäili ympärilleen, sulki katseeseensa koko vanhan pirtin, pitkän, matalan ikkunan, leveät seinänvierirahit ja takkauunin, jonka ääressä suku oli polvi polvelta istunut pystyvalkean loisteessa tehden puhdetöitä. Hän tunsi, että se häntä vartioi ja suojelee.
"En koskaan tahdo muualla elää kuin sinun kattosi alla ja sinun kodissasi", hän sanoi.
Kohta sen jälkeen kirkkoherra avasi peräkamarin oven ja viittasi heitä tulemaan sisään.
"Nyt Vahva-Ingmar näkee koko taivaan avoinna", hän sanoi heidän mennessään ovesta hänen sivuitseen.