Hän ajatteli kevättöitä, jotka oli saatava pois toinen toisensa tieltä, touon tekoa ja heinän kylvöä, kevätpesuja ja -leipomisia, kankaiden kutomista ja neulomatöitä. Ihan mahdotonta hänen on kestää sitä työn paljoutta.
"Eikähän minua mikään kiinnitä tähän elämään", hän sanoi hiljaa. "Minkä muun vuoksi minä oikeastaan elän, kuin estääkseni Eijasta juomasta itseään kuoliaaksi?"
Samassa hän kohotti katseensa maasta, aivan kuin olisi kuullut itseään kutsuttavan. Hänen edessään, aitaa vasten nojallaan seisoi Halvor Halvorinpoika ja katseli häntä.
Katri ei ollut kuullut hänen tuloaan. Halvor oli tainnut seistä siinä jo kotvan aikaa.
"Tiesinpä tapaavani sinut täältä", sanoi Halvor. — "Ka, mistä sen tiesit?" — "Muistin entuudesta, että tänne sinä hiivit joutohetkinäsi tuolla lailla allapäin surujasi miettimään." — "Eipä minulla siihen aikaan paljon surtavaa ollut." — "Mitä ei ollut itselläsi, sen sinä muualta hakemalla hait."
Katsoessaan nyt Halvoria tuntui Katrista, että kyllä hän varmaan Halvorin mielestä oli tyhmä, kun ei häntä ottanut, noin komeata ja reipasta miestä. "No naurakoon nyt niin paljon kuin mielensä tekee", hän sanoi itsekseen, "ja nyt hänellä onkin siihen hyvä syy."
"Tulen juuri sisältä Eljaksen luota", sanoi Halvor. "Häntä minä oikeastaan tulinkin tapaamaan."
Katri istui äänettömänä, selkä suorana, silmät melkein ummessa ja kädet päälletysten polvilla, odottaen vain Halvorin pilkkapuheita.
"Sanoin hänelle", Halvor jatkoi, "että kun tuo hänen tapaturmansa sattui minun kotonani, pidän minä myös itseäni syypäänä hänen onnettomuuteensa." Halvor pysähtyi hetkiseksi, ikään kuin odottaen Katrilta merkkiä, oliko hän samaa mieltä vai ei, mutta Katri oli yhä ääneti. "Kysyin sen vuoksi häneltä", Halvor jatkoi, "eikö hän tahtoisi muuttaa nyt joksikin ajaksi minun luokseni. Se voisi olla vaihteeksi hupaistakin, kun siellä aina tapaa enemmän ihmisiä."
Nyt Katri jo avasi silmänsä, mutta ei vieläkään liikahtanut.