Sitten Halvor sanoi värähtelevin äänin: "Kun minä sain isävainajasi kellon, en uskonut koskaan saavani kokea sen vertaista. Mutta tämä sinun tekosi, Katri, on suurempaa kuin mikään muu."
Mutta Katri odotti ennemmin muiden puhetta kuin Halvorin, eikä hänen tuskansa ollut asettua.
Silloin nousi Birger Sven Petterinpoika, joka monessa kohden oli kelpo mies. — "Sitten me kaikki vain onnittelemme teitä, Katri ja Halvor", hän sanoi ystävällisesti, "sillä kaikkihan sen tietävät, että kenet Katri Ingmarintytär valitsee, se on moitteeton ja puhdas."
SIIONISSA
Ei ole ihmekään, että vanha koulumestari toisinaan käy hieman itsetietoiseksi. Onhan hän kokonaisen miespolven ajan jaellut lähimmäisillensä tietoa ja oppia. Hän tietää, että kaikki talonpojat elävät juuri hänen antamansa opin nojalla ja ettei yksikään tiedä enempää kuin mitä hän lapsina heidän päähänsä pänttäsi. Onko sitten kumma, jos hänestä pitäjäläiset vanhempinakin yhä vielä ovat koululapsen kannalla ja jos hän pitääkin itseään muita viisaampana? Tuskin sellainen oikein piintynyt kouluttaja edes tottuu kohtelemaan muita aikaihmisinä; hänen silmissään he yhä pysyvät samoina pyöreäposkisina, vakaasilmäisinä, hartaasti kuuntelevina lapsina kuin kouluaikanaan.
Eräänä talvipyhänä kirkkoherra ja koulumestari olivat jumalanpalveluksen loputtua jääneet pieneen holvikattoiseen sakastiin varta vasten puhellakseen pelastusarmeijasta. — "On sekin kummallinen laitos", sanoi kirkkoherra, "enpä olisi uskonut saavani vielä sellaistakin nähdä." Koulumestari rypisti äkäisesti kulmiaan, sillä hänen mielestään kirkkoherra laski sopimatonta leikkiä. Kuinka sellaista saattoi ajatellakaan, että tuo hullutus pääsisi heidän pitäjäänsä! — "Enpä ota uskoakseni, että sitä saattekaan nähdä, kirkkoherra", sanoi hän hiukan ärtyneenä.
Kirkkoherra, joka itsekin tunsi olevansa heikko, murtunut mies, antoi useimmiten koulumestarin sanoa viimeisen sanan, mutta ei silti voinut olla häntä kiusoittelematta. — "Mistä te, Storm, niin varmaan tiedätte, ettei pelastusarmeija tännekin tunkeudu?" hän sanoi. — "Siitä", Storm vastasi, "että missä pappi ja koulumestari ovat yksissä neuvoin, sieltä tuollainen lemmon laitos pysyttelee loitolla." — "Ettepä te, Storm, juuri näytä minun neuvoistani huolivan", sanoi kirkkoherra hiukan tylysti. "Ominpäinnehän te vain siellä Siionissanne saarnaatte." Siihen koulumestari ei ensiksi vastannut, mutta sanoi sitten hyvin tyynesti: — "Mutta ettehän te, kirkkoherra, ole koskaan kuullut, miten minä saarnaan."
Tuo rukoushuone oli oikea loukkauskivi. Kirkkoherra ei ollut kertaakaan sen ovea avannut. Kun se nyt tuli puheeksi, pelästyivät he kumpikin, että olivat loukanneet toisiaan. Taitaa se Storm sittenkin olla oikeassa, kirkkoherra ajatteli, sillä näinä neljänä vuotena, jolloin hän on joka pyhäilta pitänyt selityksiä rukoushuoneessaan, on aamujumalanpalveluksissa kirkossa käynyt väkeä entistä enemmän, enkä minä ole huomannut mitään hajaannusta. Hän ei ole särkenyt seurakuntaa, niinkuin odotin. Hän on uskollinen ystävä ja palvelija. Minä koetan osoittaa, että ymmärrän hänen työnsä arvon.
Ja tästä aamupuolen kahahduksesta oli seurauksena, että kirkkoherra tuli illalla lähteneeksi kuulemaan Stormin selitystä. Ilahdutanpa nyt kerran Stormia oikein tuntuvasti, hän ajatteli. Menen kuuntelemaan, miten hän siellä Siionissaan saarnaa.
Sinne kävellessään kirkkoherra muisteli niitä aikoja, jolloin rukoushuonetta rakennettiin. Kuinka monenlaisia ennustuksia silloin lausuttiinkaan ja kuinka varmasti hänkin silloin uskoi, että Jumala valmisteli jotakin suurta! Mutta sillensä oli kaikki rauennut. Herra on tainnut unohtaa, mitä silloin aikoi, hän ajatteli, mutta samalla häntä naurattivat omat lapsekkaat tuumailunsa Herran aikeista.