Koulumestarin Siion oli suuri, sisältä valkoiseksi maalattu sali. Sivuseinällä oli kaksi puupiirrosta, Lutherista ja Melanktonista, jotka oli kuvattu turkkitakit yllään. Katonrajaan oli kauniilla punaisilla kirjaimilla maalattu raamatunlauseita, ja niiden kehys oli sommiteltu kukista sekä enkelien pasuunoista. Huoneen perällä oli puhujalava ja sen kohdalla seinässä pieni öljypainotaulu Hyvästä paimenesta.
Sali olisi muuten näyttänyt paljaalta ja kolkolta, mutta se oli väkeä täynnä, eikä se sen juhlallisempaa koristusta tarvinnutkaan. Useimmat olivat näet pukeutuneina pitäjän vanhaan kauniiseen kuosiin, ja naisten kovitetut, sykerön yli kohollaan leijuvat valkoiset päähineet näyttivät melkein siltä kuin sali olisi ollut täynnä suuria valkosiipisiä lintuja.
Storm oli jo alkanut esitelmänsä, kun hän näki kirkkoherran tulevan sisään ja istuvan etupenkille. "Sinäpä, Storm, olet ihmeellinen mies", hän sanoi silloin itsekseen, "kaikki sinulta luonnistuu. Tuossa nyt kirkkoherrakin vihdoin viimein tulee kunnioittamaan sinua käynnillään."
Näissä selityksissään koulumestari oli jo ennättänyt Raamatun ensi sivulta viimeiselle. Tänä iltana hänen oli puhuttava Ilmestyskirjan taivaallisesta Jerusalemista ja iankaikkisesta autuudesta. Ja hän oli niin riemastunut kirkkoherran tulosta, että hän itsekseen ajatteli: Omasta puolestani en sen parempaa iankaikkisen elämän onnea haluaisi kuin saada ikuisesti seisoa oppituolissani ja ohjata viisaita ja taipuvaisia lapsia. Ja jos sitten itse Herra Jumala kerran tulisi minua kuuntelemaan, niinkuin nyt kirkkoherra tuli, olisi minun onneni suurin koko taivaassa.
Mutta kirkkoherran mieltä kosketti enimmän se, että nyt oli puhe juuri Jerusalemista, ja hänen ihmeelliset aavistuksensa heräsivät taas henkiin.
Kesken selitystä ovi aukeni ja sisään tuli yhdessä joukossa parikymmentä henkeä, jotka seisahtuivat ovensuuhun, etteivät tekisi häiriötä. Kas sitä, enkös arvannut, ettei tämä maineitta mene, ajatteli kirkkoherra.
Ja heti kun Storm oli päässyt aameneen, rupesi yksi niistä vastatulleista puhumaan: "Minä tahtoisin niin mielelläni saada sanotuksi muutamia sanoja."
Ääni oli hyvin hento ja hyvin ystävällinen. Eiköhän liene Höökin Matti Erkinpoika, ajattelivat kirkkoherra ja monet muut kääntyessään katsomaan sinnepäin. Ei kenelläkään muulla koko pitäjässä ole niin vienoa lapsenääntä.
Samalla jo pujotteleikse ihmisten välitse puhujalavaa kohti pieni, hyvänsävyisen näköinen mies, jota saatteli joukko muita miehiä ja naisia, nähtävästi häntä rohkaistakseen.
Kirkkoherra, koulumestari ja muut läsnäolijat istuivat liikahtamatta. Höökin Matti on tullut puhumaan jostakin kovasta kohtalon iskusta, he ajattelivat. On joko kuningas kuollut tai sota syttynyt, taikka on joitakuita ihmispoloisia tapaturmassa hukkunut jokeen.