"Hetkisen kuluttua savu kuitenkin alkoi vähetä. 'Käydäänpä nyt katsomaan Briitta emännän joulueväitä', sanoi Vahva-Ingmar ottaen minulta eväskontin. 'Tule nyt katsomaan, kuinka siisti asunto meillä isäsi kanssa on', hän sanoi. Hän näytti minulle kojun, missä he asuivat. Sen takaseinänä oli suuri paasi, mutta muut seinät oli kyhätty puunrangoista ja tiivistetty kuusenhavuilla. 'Katsopa tätä, poikaseni', sanoi Vahva-Ingmar, 'tokko lienet odottanut isälläsi olevan tällaista linnaa keskellä saloa. Tässä on sellaiset seinätkin, jotka tukkivat tien pakkasilta ja pyryiltä', sanoi ukko pistäessään käsivartensa suoraan havujen läpi ulos.
"Isä tuli jäljestä ja nauroi. Kummankin kasvot olivat nokimustat ja he haisivat kitkerältä miilusavulta, mutta isä oli niin iloinen ja leikkisä, etten koskaan muista nähneeni häntä sellaisena. Kumpikaan ei mahtunut kojussa suorana seisomaan, eikä siellä ollut muuta kuin kaksi havuvuodetta ja kivistä tehty tulisija, mutta he olivat ylen tyytyväisiä. He istuutuivat rinnakkain havuvuoteelle ja aukaisivat eväskorin. 'Tokkohan sinua oikeastaan päästetään osalliseksi', sanoi Vahva-Ingmar isälle, 'minullehan nämä jouluherkut lähetettiin.' — 'Ole armelias, koska kerran on jouluaatto', isä sanoi. — 'No, olkoon menneeksi, eihän sitä raski antaa sysiukko-raukankaan nälkää nähdä', sanoi Vahva-Ingmar.
"Siihen tapaan puhe jatkui, välistä otettiin ryyppykin ruoan väliin, ja minusta oli kummaa nähdä, miten hyvälle tuulelle ruoka ja juoma voi ihmiset saada. — 'Kantele äidillesi', sanoi Vahva-Ingmar minulle, 'että Suur-Ingmar söi kaikki minun evääni. Lähettäköön huomenna lisää.' — 'Totta se näkyy olevankin', minä sanoin.
"Samassa minä säpsähdin kuullessani tulisijasta hienoa ritinää, melkein kuin joku olisi viskannut pieniä kiviä takkaan. Isä ei sitä huomannut, mutta Vahva-Ingmar sanoi heti: 'Vai niin, niinkö asiat ovat.' Hän jatkoi kumminkin syöntiään. Silloin kuului rätinää uudelleen, paljon kovemmin. En minä mitään nähnyt, mutta siltä se kuului kuin olisi heitetty kourallinen kiviä tuleen.
"'Vai niin, vai jo hätää näyttää', sanoi Vahva-Ingmar ja meni ulos.
'Niin, kyllä sydet näkyvät syttyneen', hän huusi, 'mutta istu sinä,
Suur-Ingmar, vain paikallasi, voin minä nämä yksinkin hoitaa.' Me isän
kanssa istuimme ääneti, ei kummankaan tehnyt mieli puhella.
"Sitten Vahva-Ingmar tuli sisään ja alkoi uudelleen laskea leikkiä.
"'Enpä ole viettänyt näin hauskaa joulua vuosikausiin', hän sanoi. Juuri kun hän sitä sanoi, kuului rätinää uudelleen. 'Vai niin, vai alkaa se taas', hän sanoi. Hän lähti ulos ja näki taas sydet ilmitulessa. Hänen palattuaan takaisin isä sanoi: 'Sinulla näkyy olevan niin hyviä auttajia, että tulet täällä yksinkin toimeen hautojen kanssa.' — 'Niin, mene sinä, Suur-Ingmar, vain rauhassa kotiisi viettämään joulunpyhiä, minulla on kyllä täällä omat auttajani.' Ja niin me isän kanssa menimme kotiin, ja kaikki kävi hyvin, eikä Vahvalta-Ingmarilta ole koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen päässyt yhtään sysihautaa palamaan."
Gunhild kiitti Ingmaria kertomuksesta, mutta Gertrud kulki äänettömänä, ikään kuin häntä olisi ruvennut pelottamaan. Alkoi jo hämärtää. Kaikki, mikä äsken oli ollut punaista, oli muuttunut siniseksi ja harmaaksi, ainoastaan metsästä välkkyi sieltä täältä jokin kirkasvärinen lehti, joka loisti kuin hiidenakan punainen silmä.
Gertrudia kovin hämmästytti, että Ingmar oli puhunut niin pitkältä yhtä mittaa. Hän huomasi selvästi, että Ingmar nyt kävi pää vähän pystympänä ja varmemmin askelin. Hän on muuttunut ihan toisenlaiseksi päästyään kotitalonsa maille, Gertrud ajatteli. Hän ei tiennyt, miksi se teki hänet levottomaksi, miksi hän suorastaan vieroi sitä. Hän riuhtaisihe kuitenkin irti näistä mietteistään ja alkoi kujeillen kysellä Ingmarilta, aikoiko tämä tanssia.
Viimein he saapuivat perille pienen harmaan mökin luokse. Siellä sisällä oli jo tulet, sillä pienestä ikkunasta varmaankin pääsi liian vähän päivänvaloa sisään. Sieltä kuului kyllä viulunsoittoa ja tanssinjytyä, mutta he seisahtuivat silti ihmeissään. — "Tämäkö se on tanssitupa? Kuka sinne mahtuu tanssimaan?"